keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Cleansing tears

Itkin viime yönä ekaa kertaa todella pitkään aikaan. Tai kyllä mä oon itkeny, mutta en sillä tavalla yksin, itse, omien ajatusten takia. Viime yönä alko vaan ahdistamaan ihan mielettömästi ja sit aattelin, että olis varmaan paras vaan itkee, kun tuntu siltä, että itketti. No sitten itkin, en mitenkään kauheella raivolla, mutta tyynyn märäks. Kyl se sit helpottikin, ihan niinku aattelinkin. Mutta kuinka kauan siitä oli, kun mä olisin itkeny rauhassa ja saanu päästää kaiken ulos, todella kauan.

Mä oon nyt päättäny, että mä vedän tän laihdutuksen äärirajoille. Mä aion olla nyt syömättä niin, että mä en syö about viikon välein, vaan mä en syö ollenkaan. Katon kuinka kauan pystyn olemaan syömättä ja sit syön, jos tulee oikeesti tosi paha olo. Koska mulle ei oo aikaa säheltää ruoan kanssa, mulla ei tosiaan oo siihen aikaa. Mä aion nyt myös ottaa sen lenkin pysyvästi jokaiseen iltaan, pakko. Nytkin mä sit kuitenkin oon syöny sen sunnuntain jälkeen toissapäivänä sekä eilen, ja tää on aivan perseestä.

Mulla alko eilen menkat ja kivuista oon kärsinykin jo monta päivää. Tää on eka kerta ikinä, kun oon syömättä sillonkun mulla on menkat. Menkkojen aikaan mulla on vaan aina niin paha olla, myös henkisesti ja se ruoka on sillon aina ollu ainoo asia, mistä on jotakin iloa. Nyt se muuttuu, mä aion voittaa itseni. Eikä tää tarkota siis sitä, että mä oon rohmunnu koko ikäni aina menkkojen aikaan, koska mulla oli menkat pitkän aikaa kokonaan poiskin. Mutta nyt kun ne taas on täällä, kiitos pillerien, mun täytyy oppia olemaan ilman ruokaa.

Mua ahdistaa vaan niin mielettömästi se, kun tää kaikki on aikataulutettua. Ne on laittanu mulle tarkan rajan, mihin asti mulla on aikaa ja mä en usko, että mä pystyn siihen. Mä oon just sellanen ihminen, koskien ihan kaikkia asioita elämässä ja maailmassa, että jos joku sanoo mulle, että mun täytyy tehdä jotain, niin mä en tasan pysty tekemään sitä. Koska mä haluan päättää sen itse ja onnistua, en että mua uhkaillaan.

Mutta mä yritän. Nyt sit ku oon täysin syömättä, viikkoja, niin painon pitäs sit oikeesti alkaa tippumaan ja nopeesti. Ei se pysty junnaamaankaan, paria päivää pidempään, eli tää on vähän niinkö varma nakki. Mä vaan pelkään, että mulle tulee tästä jotain vakavaa, terveyteen liittyen. Mun on otettava se riski.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Eat my head

hermoraunioolohermoraunioolohermoraunioolohermoraunioolohermoraunioolohermoraunioolo

lauantai 25. syyskuuta 2010

Smile

Taidetaankin päästä vielä huomiseksi 95 kg alkavaan lukuun!

perjantai 24. syyskuuta 2010

Happy day

Noniin 97 kiloon ollaan nyt yltetty, alaspäin yritän nyt vielä saada tässä ennenkun syön mitään. Vähän niinkö tossa toissa päivänä äitin kans höpöteltiin, että jos sunnuntaina olis pizza päivä ja vuokrattais leffa. Elikkä siihen ois nyt sit vielä kaks päivää, eli painon pitäs yltää vähintään 96 kg, varmaankaan siihen 95 kg en vielä kerkee pääsemään, mut sit pienen syömisen jälkeen on taas helppo jatkaa. :) Nyt alkaa taas motivaatio nousemaan, koska tää on alin paino mihin oon vielä päässy, 97,3 kg ja nyt mennään siis sellasissa luvuissa, mitä ei oo ennen tossa puntarissa näkyny! Ja painoindeksi laskee ja laskee, just kauhistelin, että tossa 95 kg painossa painoindeksi on jo 34,9 eli iha hullua! Mut tosiaan nyt hyvällä fiiliksellä taas. :)

tiistai 21. syyskuuta 2010

I've lost my faith, again

Noniin oon taas harhaillu aivan väärillä teillä. Eikä mulla oikein oo selitystä, vähän kipee olo ollu. Mutta paino 100,3 kg, ei oo noussu sen enempää, eli tästä nyt lähtee. Ja lähtee tosissaan. Tänään lenkille, huomenna lenkille, ei ruokaa, vettä vaan. Pitää muistaa vitamiinit. Mulla on ollu ihan sairas väsymys jo monta päivää, pelkään että tää on jotain vakavaa... Toivotaan vaan, ettei oo.

Eilen oli taas sellanen aivan jumalainen olo, mut jotenki sellanen paljon haikeempi kun normaalisti. Jotenki sellanen tosi epätoivonen, tuntu vaan tyhmältä haaveelta, mikä ei koskaan toteudu. Oon nyt ollu jonkun aikaa taas tosi sillai ääääääääääääääääääääääääääääääh, pitäis taas löytää se voima. Heikko olo.


Kirjottelen myöhemmin. Mua on kyl alkanu tää blogikin jotenki ahdistaa, tuntuu et aina ku tuun tänne oon jotenki tosi epäonnistunu ja sit ku en voi puhua ku joku 10 % kaikista niistä asioista, mistä haluaisin puhua. Muut on liian henkilökohtasia. Se ahdistaa. Mut joo yritän, yritän!

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Sad music, beautiful thoughts

Noniin eilen kävin lenkillä ja se oli ihanaa! Ja tänään aion mennä, huomenna aion mennä, joka päivä aion mennä ja menen myös. Paino oli laskenut paljon enemmän kun odotin, joka tietty sai tosi paljon lisää sellasta puhkua tähän juttuun, eli vaaka näytti 98,1 kg. Oli ihana eilen suoraan lenkin jälkeen mennä nukkumaan!

Mä en pelkää enää ollenkaan pimeetä. Mä en tiedä, en mä koe, että mä olisin mitenkää sen pelon voittanu, mä vaan oon jotenki muuttunu, ei se tunnu enää ollenkaa kauheelta, pimeä. Eilen olin niin myöhään siellä lenkillä, etten kirjaimellisesti nähny mitään, tai näin, näkyjäkin, mut jotenkin mä koin sen rauhattavana. Ja se hiljasuus, mä rakastan hiljasuutta. Niin kaunista, rauhattavaa. Ja huone on tullu siivottua, nyt tykkäilen tästä taas!

Hyvä olo edelleen, toivotaan, että tää myös kestää. Kuuntelen mielettömän kaunista biisiä.

the sky is grey
the sand is grey
and the ocean is grey
i feel right at home
in this stunning monochrome
alone in my way.
i smoke and i drink
and every time i blink
i have a tiny dream
but as bad as i am i'm proud of the
fact that i'm worse than i seem

what kind of paradise am i looking for?
i've got everything i want
and still i want more.
maybe some tiny shiny thing
will wash up on the shore.

you walk through my walls
like a ghost on tv.
you penetrate me
and my little pink heart
is on its little brown raft
floating out to sea.
and what can i say
but i'm wired this way
and you're wired to me,
and what can i do
but wallow in you unintentionally?

what kind of paradise
am i looking for?
i've got everything i want
and still i want more.
maybe some tiny shiny key
will wash up on the shore.

regretfully,
i guess i've got three
simple things to say.
why me?
why this now?
why this way?
overtone's ringing,
undertow's pulling away
under a sky that is grey
on sand that is grey
by an ocean that's grey.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Lovely day


Jumalainen olo. Ei mitään muuta sanottavaa. Kaunista.

Aamulla paino 99,4 kg ja kyllä, hymykasvoin mennään!

Katse tuntuu kirkkaalta pitkästä aikaa.

Tää on se katse, millä mä nään koko maailman.

Ja tää katse avaa mun sydämen.

maanantai 13. syyskuuta 2010

And today I smile again

AHAAAAAAAAAA fiilis. Onnellinen olo. Usko tulevaisuuteen. Pää täynnä, hyviä juttuja. Tunnen itseni.

Oon nyt siivonnu huonettani, raivannu kaikkee vanhaa minää täältä pois, koska mä oon muuttunu niin paljon. Mä oon oikeesti vihdoin löytäny itteni. Mä tiedän kuka mä oon, mitä mä haluan... joo joo oon sanonu monta kertaa, mut se vaan tuntuu joka kerta niin hyvältä, joka kerta paremmalta kun viimeks. Niin hyvältä.

En oo vielä varma pääsenkö sittenkää lenkille, koska siellä sataa melkein koko ajan. Oisin halunnu mennä, toisaalta edelleen hirvee päänsärky ja väsyttää, näkö on sumee ja silmiin sattuu. Joten en tiedä, katotaan. Ainakaan en oo vesisateeseen lähössä.

Puhuin joskus, että haluaisin tehdä sellanen listan missä olis juttuja, joita haluaisin tai aiokoisin tehdä sitten kun paino on alhaalla, oma kämppä jne. Mut sit en oo tehny sitä vielä ja taidan tietää syyn miksen: en mä halua elää minkää listan mukaan, mä haluan elää tunteiden mukaan. Mä teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja se voi olla aivan mitä vaan. Ei mitään suunniteltua elämää.

Nytki on vaa sellanen olo, että pää meinaa haljeta, se on niin täynnä kaikkee. Tuntuu vähän niinku siltä, että olis tukossa, mut sit kuitenkaa ei sillai huonolla tavalla. On vaan jotenkin mielettömän hyvä olla, jotenki nii luottavainen olo, onnellinen olo. Äh en tiiä, mutta muistan hyvin ajan, eli koko mun elämän tästä taakse päin, tai keväästä taaksepäin: mun pää oli aina tyhjä. Typötyhjä. Pää täynnä tuntuu paremmalta.


Mutta jatkan nyt siivousta, huomenna kirjottelen sit taas. Ja yhtä hyvillä fiiliksillä, lupaan!

Today trip seems shorter

Eilen yöllä iski kauhee ahdistus, että kolme kuukautta aikaa, 30 kg pitäis tippua ja pää meinas alkaa paisumaan ja ois lopulta varmasti haljennu, kunnes sit aloin miettimään tarkemmin. Nyt on 13. päivä syyskuuta, mun pitäis muuttaa tammikuun aikana, eli aikaa on tammikuun loppuun asti noin 4,5 kuukautta, huh! Eli mä kerkeän VARMASTI laihduttamaan 30 kg, ehkä jopa enemmän, toivottavasti enemmän. Joulukuussa pitäs viimestään alkaa sit elämään normaalia elämää, käydä kaupoissa jne. Kyllä tää kai tästä. Pakko.

Nyt oon kolme päivää ollu syömättä, tai siis tää on kolmas päivä. Maha on kurninu paljon normaalia enemmän, itseasiassa tosi paljon, melkein koko ajan, mutta tänään ei oo. Tähän alkaa taas tottumaan. En oo käyny siellä lenkillä vielä, mulla on ollu niin paljon muuta tekemistä ja sairas päänsärky, mutta tänään oon luvannu itelleni, että meen ja sillonkun mä lupaan, mä varmasti menen. Eli tänään sitten, illalla, täytyykin muistaa laittaa mp3 soittimeen musaa, jotain kunnon musaa!

Sit varmaankin huomenna tai ylihuomenna siivoon huoneeni. Huiii kuinkaha kauan siitä oikeesti on, kun oon tän huoneeni siivonnu, kauan... Laitan noi valot tohon seinälle, tollaset sydänjouluvalot, ihanat, ja sit otan julisteet pois seiniltä, kenkiä pois hyllystä jne. Korut pitäs järjestellä, niitä on ympäri huonetta. Hmm, musta tuntuu hyvältä siivota, se tulee olemaan kivaa, mutta tää ei kuulosta normaalilta. Mä en tykkää siivoomisesta, tässä on nyt joku juju oltava...?

Mun käsistä on melkein kokonaan hävinny raskausarvet. Kattelen niitä melkein päivittäin, koska luulen aina, että mun silmät vaan valehtelee, kun ne on oikeesti melkein kokonaan poissa. Ne oli ennen ihan tulipunaset, syvät arvet ja niitä oli paljon. Nyt ne on tosi haaleet, niitä on vähän ja ne on ihan tossa ihon pinnassa. Huippua. Mä uskon, että kun mä laihduin vielä lisää, ne katoaa tyyliin kokonaan. Mahtavaa. Mun vatsa on ainakin nyt pienentyny paljon, oon katellu peilistä, se on paljon pienempi. Muusta en tiedä, mutta kyllä tää tästä, kaikki lähtee, varmasti!

Pitäis kai miettiä jo valmiiks joku päivä, millon vois syödä, ettei sit vaan syö aiemmin. Toisaalta, voisin vaan mennä niin pitkälle kun vaan pystyn ja syödä sit vasta. Voisin vaikka kokeilla, että kuinka kauan voin olla syömättä. Mutta maximissaan kaks viikkoa, muuten menee jo hengenvaaralliseks. Eli tällee mennään!

Rakastan tota selkää, rakastan tota kuvaa. Niin kaunis.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Someone whose name I do not know

Eilen sain purettua äitille, mun pää oli niin täynnä. Nyt on paljon parempi olo, tuntuu että pystyy taas hengittämään, että on lupa ajatella ja tuntea. Mä olin tukossa, täynnä. Mutta mua pelottaa edelleen. Mä en voi muuttaa tammikuussa, jos mun paino ei oo alle 70 kg. Mä en voi muuttaa, jos mun olo on tällanen. Mutta mä menin lupaamaan, koska mua kiristettiin, mä menin lupaamaan, että mä meen laitokseen, jos mä en muuta tammikuussa. Mutta tiedättekö mitä, mä en tosiaankaan mee. Jos ne uhkaa, jos mä en saa esim. yhtä kuukautta lisäaikaa, mä lähden kotoo sitten yksinäni, enkä enää koskaan palaa. Sen jälkeen mä oon omillani.

On jotenkin helpottavaa ajatella, että tää ei oo mikään unelma, tää on asia, jonka on pakko tapahtua. En mä osaa ajatella, että tää olis mikään haave, eikä tää oo. Tää on mun elämä. Mutta mä tiedän, että kun mä saan painon alas, mua ei estä enää mikään. Sitten mä oon vapaa, oma itteni ja vahvempi kun kukaan muu ikinä. Mä osaan kuvitella itteni, väärin, mä nään jo itteni. Koska mä oon niin lähellä, niin lähellä.

Kaikki luulee edelleen, että mulla on joku pelko kulkea ihmisten ilmoilla, mennä ulos tästä talosta jne. Että se olis joku suuri juttu, joku niin kauhee pelko, että mä en itekään tietäis mistä se johtuu. Mutta asiat ei oo niin, mulla ei oo mitään ongelmaa mennä ulos, sillä tavalla, mä en vaan voi mennä tän näkösenä. Se järkytys minkä mä koin, kun mä katoin sillon peiliin ja kävin puntarilla, se on mun  mielessä koko ajan.

Ehkä mua nyt jopa pelottaa, että se ei koskaan tuu lähtemään mun mielestä, vaikka mun paino tippuiskin, että
peili tulee valehtelemaan mulle aina. Ja ettei puntarin hymynaama auta. Mun täytyy vaan uskoa, ettei niin
käy. Ei asiat voi mennä niin huonosti, koska mä oon nyt jo niin pohjalla, en mä voi tippuu tästä enää yhtää alemmas. Suunta voi olla ainoastaan ylöspäin. Tällä voimalla mä kiipeän ylös.

On niin hassua ajatella, että mä oon onnellinen tästä mitä mulle on tapahtunu. En tästä, että mun paino näyttää kolmenumeroista lukua, vaan tästä mihin kuiluun mä tipuin ja kuinka mä oon tullut jo näin paljon ylöspäin. Kuinka mä oon ihan täpärällä, että yletän sen kuilun reunasta ottamaan kiinni ja nousemaan maailmaan. Koska ilman näitä kaikkia tapahtumia, nyt parin vuoden aikana, mä en koskaan olis löytäny itteäni, tullu kokonaiseksi ihmiseksi.

Mä olisin vaan ollut joku, tehnyt jotakin, yrittänyt, enkä koskaan olis tienny mitä mä elämältä haluan, vai haluanko mitään. Ja mulla on kyllä ollu villit ajat, kyllä mä oon kerenny kokeen kunnon teini-iän, kyllä mä tiedän ne jutut, enää mä en koe, että mä olisin jääny paljosta paitsi. Koska tää on antanu mulle niin paljon enemmän, kun mitkää dokaukset ja kusipää jätkät ikinä. Tää on jotain niin paljon suurempaa.

Kyllä mä oon edelleen villi, sisimmässäni, ja mä aion kokea paljon, niin paljon. Mutta mä aion tehdä kaiken viisaasti, en sekoilla, vaan elää. Mulla on päämääriä, mulla on joku ihan sairaan upee käsitys elämästä. Välillä musta oikeesti tuntuu, että mä en oo normaali, ei sillä, että haluaisinkaan olla, mutta että mä oon niin erilainen kun kaikki muut. Mä ajattelen niin paljon enemmän, koko mun maailmankuva, kaikki elämän peruspilarit, ne on jotain aiva uskomatonta. Ja mä niin ootan sitä aikaa, että mä saan avata jollekin mun maailman, näyttää miltä tää kaikki tuntuu, kuinka kaunis maailma on. Koska niin moni ei sitä tiedä, niin moni vaan harhailee.

Mulle on sanottu, että oon ainutlaatunen ja mä uskon, kyllä mä oon. Enkä mä tiedä, mun hengitys vaan pakahtuu kun mä edes avaan silmäni. Mä meinaan kuolla joka kerta, tukehtua, kuinka hyvältä tää kaikki tuntuu. Tää on jotenki, en tiedä, jotain niin kaunista. Mutta mua pelottaa, mä en tiedä mitä mä pelkään. Musta tuntuu, että tässä ei voi mennä mikään pieleen, ettei oo olemassa mitään tapaa, millä mä voisin epäonnistua. Mutta mä oon vaan täynnä pelkoa, jostakin sellasesta, mitä en tiedä, mitä mä en osaa ajatella, sanoa, tuntea. Jotakin niin suurta, pelottavaa.

Tavote 70 kg joulukuuhun mennessä. Sen jälkeen alaspäin, omaa tahtia, 55 kiloon, omassa elämässä. Pois tästä kuilusta, ulos maailmaan, näkemään, tuntemaan, elämään. Kuka tai mikä vois estää mua, jos mä itse sanon, että mä pystyn siihen, että mä uskon itseeni. Tää on vain ja ainoastaan musta kiinni. Mikään ei voi estää, mitään ei voi tapahtua, mikään ei voi mennä pieleen, kun mä vaan itse luotan.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

I am bound to live


Uskaltauduin muutama tunti sitten puntarille, olen tyytyväinen. Huomenna vähintään 101 kg.

I would have disappeared without a trace

Noniin, se on nyt sitten päätetty, mä muutan tammikuussa omaan kämppään. Saatiin vanhempien kanssa puhuttua, ettei mun tarvii lähtee mihinkään laitokseen ja ehtona oli sit se, että mä tosiaan sit lähden täältä tammikuussa, jos jään, mä joudun laitokseen. Eli mä tosiaan lähden. Ne lupas avustaa kämpän ettimisessä, takuuvuokran maksamisessa ja henkisen tuen saannissa.

Mä oon toisaalta nyt tosi helpottunu, onnellinen, mutta toisaalta mulla on nyt hirveet paineet. Ehkä sekin on hyvä juttu, mulla on kolme kuukautta aikaa, painoa pitäs tippua vähintään 30 kg. Eli se on sit 10 kg kuukaudessa tai ei mitään, tästä on nyt mun koko elämä kiinni. Huomisesta alkaen alotan joka päiväsen lenkkeilyn ja tästä päivästä lähtien oon nyt ollu syömättä. Näillä mennään, pakko onnistua.

Aivan mieletön päänsärky päällä, ja kyllä: mulla on nälkä. Mutta mä juon nyt vaan vettä ja tosiaan aion pitää tän näin. En tiiä, ei kai mulla oikeesti oo ees mitään mahdollisuutta enää retkahdella, koska mä en oo sellanen ihminen, että mä antasin periks ja tässä tosiaan on mun koko elämä kyseessä. Mä en vois antaa itteni tehä sitä, mä en pystyis antamaan sen tapahtua.

Nyt jatkan sit kirjottelua tänne joka päiväsesti ja huomenna sit puntarille. En tiedä paljon paino on, toivosin vaan niin hartaasti, että alle 105 kg, koska muuten mä kuolen. Mä sain vaan niin hirveen stressin kaikesta, että mun tosiaan oli pakko syödä. En osannu ajatella, en saanu ajatella, mun piti syödä, että mä en kerkeis miettimään. Toisaalta, onko mahdollista lihoa 10 kg kahdessa viikossa? Musta tuntuu, että mä oon takas 110 kg ja mä en tosiaankaan kestä, jos mä oon. Ahdistaa.

Huomiseen sit. Nyt meen kärpertymään lämpösen peiton alle ja laitan kynttilät palamaan. Ei hymyilytä, ei oo hyvä olla, mutta silti oon nyt ilonen. Ne uhkas, että ne tulee huomenna hakemaan mut Vaasaan, laitokseen. Jos tää ei olis menny näin, jos ne ei olis uskonu mitä puhun, mä olisin lähteny tänään ja mä en olis enää ikinä tullu takas. Ja vaikka olis ollu poliisit perässä, ne ei olis koskaan löytänyt mua. Mä tosiaan oon onnellinen.

Koska mä en halua jättää elämää, maailma on niin kaunis.

Tarkoitinko karkaamista vai kuolemaa? Kumpaakin.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Maybe this says it all

Tänään minulla ei oo sanoja

Joku voisi sanoa
että katseeni on tyhjä
mutta se ei ole totta

Minä olen täynnä
aivan liian täynnä

sanoja

mutta joku kielsi minua kertomasta
ja siksi minä tiedän
että huomennakaan minulla ei ole tämän parempi olla

Hiljaa

lauantai 4. syyskuuta 2010

I'm coming , wait for me

Palaan muutaman päivän päästä, en ole kuollut, ainakaan fyysisesti. Yritän koota palaset, joita nää tyypit heittelee ympäriinsä. Pikaliimaa, sitä mä tarviin. Mua ei enää rikota.

Sain takaisin jonkun, jota olen salaa kaivannut. Mutta mä en pidä siitä, mua ahdistaa, koska mä en halua satuttaa ketään. Haluaisin vaan olla pimennossa, yksin, rauhassa. En halua, että musta välitetään. Mä en voi luvata mitään, mä oon niin keskeneränen. Mua sattuu.

Miten kerrotaan toiselle, ettei omista elämää? Mä päätin, että mä kerro mitään, ennenkun mä oon valmis, mutta mua painostetaan, vaikkei kukaan sitä yritäkään, musta vaan tuntuu siltä. Suosittelin unohtamaan mut, mutta tää ei halunnu. Sano, että mä oon ainutlaatunen. Niinhän mä oonkin, mutten vielä näytä siltä, musta puuttuu palasia, jotka mun täytyy itse luoda. Sano, että mä oon mystinen. Niinhän mä oonkin, aivan liian mystinen, melkeimpä jopa läpinäkyvä, olematon.

Alotan ens viikolla lenkkeilyn, ihanaa kun on syksy. Menkat loppuu ja kaikki on taas hyvin. Voin olla syömättä ja paino laskee. Puntarista on tullu mulle hirviö. Mutta mä en aio sairastua, mä haluan vaan elää, mä en halua olla täydellinen, mä haluan olla oma itseni.

Mä en osaa enää kuunnella tai lohduttaa, mä pelkään niitä sanoja, joista huokuu pimeys. Koska ne sanat tunkeutuu mun sisään, musta tuntuu, että ne pääsee mun muurin läpi. Ja jos mä vastustan, ne vie multa sen ihmisen, jota mä haluaisin vaan auttaa. Jolle mä haluaisin näyttää maailman.


Kaikki vaan kiristyy.

keskiviikko 1. syyskuuta 2010

Show me why

Eilen sain yllätyksen, mua hymyilytti, tuntu kivalta, pitkästä aikaa. Kaikki on vaan niin pielessä, enkä osaa, eikä mun anneta yrittää. Menkat alko tänään pillereiden ansiosta. Oon taas syöny. Miks mä en onnistu? Mä en tiedä mistään mitään ja mua kiellettiin ajattelemaan. Mä en pysty olemaan. Nyt mä taas ikävöin, kaikki on vaan niin päin persettä. Enkä mä osaa enää edes uskoa, kello tikittää.