I feel strong today , even though I was already weak

Oli sellanen olo, ettei jaksa kirjottaa, mut sit fiilis muuttu ja päätin nyt jo jotakin kirjottaa. Eli tosiaan oon hyvin pystyny olemaan eilisen ja tän päivän kokonaan syömättä, yritetään taas mennä niin lujaa vauhtia alaspäin kun ikinä on mahdollista. Koko ajan juostaan kusella ja vettä juodaan. Nyt oon muistanu noita vitamiinejakin ottaa. Ihan terveeltä ei meno vaikuta senkään takia, että mulla nyt sitten tossa syömisten jälkeen tullu tosi paljon verta ku oon käyny vessassa.

Ainoo mitä voin toivoa olis se, että se ei olis mitään vakavaa, vaan jotain ummetusta vaan. Vatsa ei oo ollu kipee tai mitään, joten luotetaan siihen, ettei toi vaiva jatku nyt kun tässä oon taas syömättä.. ja en muista oonko sanonu, mutta ne kilpirauhaskokeen tulokset tuli sillon aikoja sitten ja niissä ei siis mitään vikaa ollut, aivan normaalit, onneks. Sit lääkärissä käynnin jälkeen sain lääkkeet, joilla pitäis sitten saada menkatkin alkamaan. Mietin aluks, että en ois vielä alkanu niitä lääkkeitä syömään, mutta muutaman päivän sisään kyllä alotan. Ettei sitten tuu oikeesti mitään vakavampaa, aina se on riski mitä kauemmin menkat on poissa...

Asuntohommat etenee hyvin nyt, mutta tosi stressaaviakin juttuja on tapahtunu: mulle nyt sitten suositellaan huostaanottoa. Joka tapauksessa sitä ei voida tehdä, ellen minä, äiti ja isä allekirjota papereita, ja melko varmasti niin ei tuu käymään. Huostaanotto ei todellakaan oo sitä mitä mä tarviin, mutta onneks ne kerrankin kuuntelee munkin mielipidettä. Musta on aina vaan niin naurettavaa, että ne muka tietää mitä mä tarviin, koska minä jos joku tiedän mitä mä tarviin, mä tunnen itseni, ne ei tiedä mitä mun pään sisällä liikkuu, mihin mä pystyn ja mihin en tai, että mistä se kaikki on kiinni.

En tarkota sillä: kuuntelen aina mitä muut suosittelee ja mitä muut on mieltä, mutta tyyliin mun omahoitaja ja lääkäri on jutellu mun kanssa kunnolla viimeks toukokuun alussa, niin aivan naurettavaa, että ne nyt sitten tietää muka missä mennään ja nimenomaan sen, että mä en kuulemma oo päässy yhtään eteenpäin. Mun päässä on alkanu kevään jälkeen raksuttaan niin monta kelloa, niin paljon asioita oon ymmärtäny, niin paljon uusia juttuja oon löytäny, ja ne ei tiedä niistä mitään. Silti ne muka tietää kaiken, onneks mun ei tarvii uskoo ta hyväksyy sitä, onneks mun ei tosiaankaan tarvi.

Opiskelupaikka on katottu, tukiasuntoon on tarkotus hakea, laihdutus etenee, talvella pitäis päästä sitten muuttamaan ja ens syksynä alottaa opiskelut. Ja edelleen kun puntari näyttää enintään 80 tai 75 kg mulla alkaa "elämä", ei oikee elämä, sellanen testielämä. Alan käymään kaupassa, kaupungilla, ihmisten ilmoilla. Totuttelen, opettelen, pikku hiljaa ja sitten paino onkin jo 60 kg ja oon valmis aivan kaikkeen. Älkääkä litistäkö mua, kyllä mä tiedän itekin, ettei se oo noin yksinkertasta, kunhan höpötän! :D
Tai kyllä se menee noin, mutta ei sitä tosiaankaan voi noin yksinkertasesti ilmasta, tähän tarvis romaanin, mutta pääasia on, että mulla itellä on suunnitelma, sen mukaan pyritään hommat hoitamaan ja toivotaan vaan, että menis edes jotenkin sen suunnitelman mukaan.

Musta on jotenkin hassua, kun joskus multa aina kysyttiin, että mitä sitten jos mulle tuleekin nyt joku tosi vaikee juttu elämässä eteen, että kaikki suunnitelmat menee paskaks, että vajoon takas sinne mistä oon noussu... mä en osannu koskaan vastata muuta kun, että ei sellasta voi tulla, ei niin isoa juttua, joka sais mut vajoomaan takasin tai luopumaan mistään, mitä mä nyt oon suunnitellu.

Toivotaan, että tää voima kestää, koska mulla on vaan niin vahva olo. Ei sillä tavalla, mutta omalla tavallaan, mulla on voimaa sellasiin asioihin, mutta ei niihin tavallisiin, mihin kaikilla muilla on. Väärinpäin mennään, mutta kyllä mä nekin voimat vielä löydän, varmasti kun vaan pääsen etsimään!