Anxiety, everything is just fine

En jaksais ajatella mitään. Pää on niin täynnä ja samalla niin tyhjä, en uskalla ajatella asioita, yritän vaan hyväksyä, yritän vaan olla. Mä en uskalla ajatella, koska mä uppoudun sinne kokonaan. Mä en uskalla ajatella, koska mä pelkään, että mä lakkaan uskomasta itseeni. Niin on käynyt ennenkin ja tämä on tulos: olen varmasti taas takaisin siinä samassa vanhassa painossa. En uskalla mennä puntarille. Yritän kaikkeni.

Pitäis taas löytää se viha ruokaa kohtaan, kaivaa se täältä mun sisältä, koska nyt se on uponnu jonnekin. Kyllä mä sen tunnen koko ajan, se on ihan tässä pinnassa, mutta mun täytyy saada siitä ote. Tää on vaan niin pelottavaa, kuinka kaikki on yhteydessä toisiinsa, kuinka kaikki, koko mun elämä riippuu tästä, roikkuu tän varassa. Ja jos mä yritän liikaa, mä voin pudota. Ja jos mä en yritä ollenkaan, mä roikun tässä aina. Mä haluan jalat maanpinnalle, mä haluan elää. Ja mä tiedän: jos mä jään tähän roikkumaan, tää köysi kuristaa mut.

Nyt oon saanut taas nukuttua pitkästä aikaa ihan hyvin. Ja sain selvitettyä asiat vanhempien kanssa, ne on mun kanssa samaa mieltä, ne ei suostu huostaanottoon. Mä aion saada sen asunnon talveks, mä aion muuttaa. Mä aion pudottaa painoa. Mä aion tosissaan keskittyä. Mulla on kaikki nyt ihan hyvin, mä oon ihan ookoo. Mä vaan katon ylöspäin, enkä saa unohtaa. Mä pääsen täältä pois.

Huomenna meen puntarille, pakko mun on kohdata totuus, vaikka se ei varmasti miellytä mua. Mua pelottaa vaan niin sairaasti. Niin, mähän oon vahva, kyllä tää tästä. Tän on pakko.

I'm back , and I never go away, or forget

Uusi alku. Viimeinen tie onneen.

I feel strong today , even though I was already weak

Oli sellanen olo, ettei jaksa kirjottaa, mut sit fiilis muuttu ja päätin nyt jo jotakin kirjottaa. Eli tosiaan oon hyvin pystyny olemaan eilisen ja tän päivän kokonaan syömättä, yritetään taas mennä niin lujaa vauhtia alaspäin kun ikinä on mahdollista. Koko ajan juostaan kusella ja vettä juodaan. Nyt oon muistanu noita vitamiinejakin ottaa. Ihan terveeltä ei meno vaikuta senkään takia, että mulla nyt sitten tossa syömisten jälkeen tullu tosi paljon verta ku oon käyny vessassa.

Ainoo mitä voin toivoa olis se, että se ei olis mitään vakavaa, vaan jotain ummetusta vaan. Vatsa ei oo ollu kipee tai mitään, joten luotetaan siihen, ettei toi vaiva jatku nyt kun tässä oon taas syömättä.. ja en muista oonko sanonu, mutta ne kilpirauhaskokeen tulokset tuli sillon aikoja sitten ja niissä ei siis mitään vikaa ollut, aivan normaalit, onneks. Sit lääkärissä käynnin jälkeen sain lääkkeet, joilla pitäis sitten saada menkatkin alkamaan. Mietin aluks, että en ois vielä alkanu niitä lääkkeitä syömään, mutta muutaman päivän sisään kyllä alotan. Ettei sitten tuu oikeesti mitään vakavampaa, aina se on riski mitä kauemmin menkat on poissa...

Asuntohommat etenee hyvin nyt, mutta tosi stressaaviakin juttuja on tapahtunu: mulle nyt sitten suositellaan huostaanottoa. Joka tapauksessa sitä ei voida tehdä, ellen minä, äiti ja isä allekirjota papereita, ja melko varmasti niin ei tuu käymään. Huostaanotto ei todellakaan oo sitä mitä mä tarviin, mutta onneks ne kerrankin kuuntelee munkin mielipidettä. Musta on aina vaan niin naurettavaa, että ne muka tietää mitä mä tarviin, koska minä jos joku tiedän mitä mä tarviin, mä tunnen itseni, ne ei tiedä mitä mun pään sisällä liikkuu, mihin mä pystyn ja mihin en tai, että mistä se kaikki on kiinni.

En tarkota sillä: kuuntelen aina mitä muut suosittelee ja mitä muut on mieltä, mutta tyyliin mun omahoitaja ja lääkäri on jutellu mun kanssa kunnolla viimeks toukokuun alussa, niin aivan naurettavaa, että ne nyt sitten tietää muka missä mennään ja nimenomaan sen, että mä en kuulemma oo päässy yhtään eteenpäin. Mun päässä on alkanu kevään jälkeen raksuttaan niin monta kelloa, niin paljon asioita oon ymmärtäny, niin paljon uusia juttuja oon löytäny, ja ne ei tiedä niistä mitään. Silti ne muka tietää kaiken, onneks mun ei tarvii uskoo ta hyväksyy sitä, onneks mun ei tosiaankaan tarvi.

Opiskelupaikka on katottu, tukiasuntoon on tarkotus hakea, laihdutus etenee, talvella pitäis päästä sitten muuttamaan ja ens syksynä alottaa opiskelut. Ja edelleen kun puntari näyttää enintään 80 tai 75 kg mulla alkaa "elämä", ei oikee elämä, sellanen testielämä. Alan käymään kaupassa, kaupungilla, ihmisten ilmoilla. Totuttelen, opettelen, pikku hiljaa ja sitten paino onkin jo 60 kg ja oon valmis aivan kaikkeen. Älkääkä litistäkö mua, kyllä mä tiedän itekin, ettei se oo noin yksinkertasta, kunhan höpötän! :D
Tai kyllä se menee noin, mutta ei sitä tosiaankaan voi noin yksinkertasesti ilmasta, tähän tarvis romaanin, mutta pääasia on, että mulla itellä on suunnitelma, sen mukaan pyritään hommat hoitamaan ja toivotaan vaan, että menis edes jotenkin sen suunnitelman mukaan.

Musta on jotenkin hassua, kun joskus multa aina kysyttiin, että mitä sitten jos mulle tuleekin nyt joku tosi vaikee juttu elämässä eteen, että kaikki suunnitelmat menee paskaks, että vajoon takas sinne mistä oon noussu... mä en osannu koskaan vastata muuta kun, että ei sellasta voi tulla, ei niin isoa juttua, joka sais mut vajoomaan takasin tai luopumaan mistään, mitä mä nyt oon suunnitellu.

Toivotaan, että tää voima kestää, koska mulla on vaan niin vahva olo. Ei sillä tavalla, mutta omalla tavallaan, mulla on voimaa sellasiin asioihin, mutta ei niihin tavallisiin, mihin kaikilla muilla on. Väärinpäin mennään, mutta kyllä mä nekin voimat vielä löydän, varmasti kun vaan pääsen etsimään!

I came back , and I never left

Siis huh, mä oon eläny viimeset neljä päivää aivan kauheessa pelossa. Oon lykänny tota puntarillle menoa ja olin aivan varma, että oon takasin siinä 110 kg:ssa, koska mulla on ollu sellanen toooooosi mukava syömisputki tässä tosiaan perjantaista lähtien.

Mutta nyt paino näytti 98,5 kg ja oon vaan niin ilonen! En oo teitä hylänny, pääsi vaan tossa pari päivää sitten melkein unohtumaan tää projekti väliaikasesti, mutta nyt oon palannut, eilen alotin syömättä ja eteenpäin mennään. :)

Ja ainoastaan perjantaina söin karkkia ja suklaata, lauantaina söin jäätelöä ja keksiä, sen jälkeen ei ollu sitten kun ihan ruokaa ruokaa vaan, kotiruokaa ja leipää. Mutta nyt osaan sitten taas olla syömättä, kun sain kokea sen hirveen tunteen mitä se aiheuttaa. Oli niin äklö ja iso olo ja kaikkea!

Tekee mieli tomaattia! Kirjotan varmaan huomenissa lisää, koska nyt on tapahtunu niin paljon mun elämässä, tullu sellasia käsiä ketkä ottaa mut vastaan, sellasia sydämiä jotka haluaa auttaa ja tukea. Mutta myös outoja asioita on tyrkytetty ja suositeltu, jopa painostettu tosi paljon, mutta luulen että nyt tosissaan tiedän, mitä mun tulevaisuudessa odottaa ja tieto siitä, että tää oikeesti on mahdollista, että joku muukin uskoo, on mahtava.

Hello

Joo en mä haluu sanoo mitään, ei mulla oo mitään puolustusta, mä vaan oon näin pässi. Että mä syön ja syön ja syön, enkä tiedä miksi. Jotta mulla vois olla paha olo?

Faith and I

Mua itkettää. En tiedä, onnesta, surusta? Mulla on vaan niin mieletön ikävä. Ikävä ihmisiä, ikävä elämää, ikävä maailmaa. Ja mulla on ikävä ihmistä, ketä en oo koskaan edes nähnyt. Mä vaan toivon meidän osalta niin paljon, että se jaksais odottaa mua, että sekin uskois meistä jotakin, ettei se kyllästyis. Mulla on ikävä sitä, koska ei olla puhuttu pitkään aikaan ja mun tekee pahaa, koska mä tiedän, etten mä pääse vielä syksylläkään tapaamaan sitä. Ja koska mä pelkään, että se unohtaa mut, ettei se jaksa enää välittää. Enkä mä voi tehdä asialle mitään.

Enkä mä voi sanoo mitään varmaks, mä en tiedä mitään varmaks. Mä en voi luvata mitään, en itelleni, enkä sille, en kellekään. Koska mä elän koko ajan yhtä suurta riskiä. Mä voin tippua tästä millon vaan. Vajota taas pohjalle, joutua alottamaan alusta. Mutta mä en voi tehdä mitään muuta kun vaan yrittää. Ja välillä musta tuntuu, etten jaksa uskoa ollenkaan, että tää on vaan joku mun unelma, joka ei koskaan tuu toteutumaan. Että mä vaan istun täällä ja odotan sitä aikaa, kun olisin valmis siihen kaikkeen ja sitä aikaa ei koskaan tuu. Mä vaan odotan, istun täällä ja koko maailma lipuu mun ohi. Mutta ei mulla oo mitään muuta tehtävissä.

Toisaalta mä oon täydessä umpikujassa. Mä tiedän kyllä mihin suuntaan mun pitäis mennä ja kyllä mä tiedän, että mä liikun sitä kohti, mutta liian hitaasti. Mä en tiedä kerkeenkö mä maailman mukaan, kerkeenkö mä elämäni mukaan, vai jäänkö mä vaan tänne istumaan. Mutta kun mä en vaan yksinkertasesti pysty tekemään mitään, en tän näkösenä, en näissä tunteissa mitä mun sisällä liikkuu, tää ei oo vaan este, tää on.. mä en tiedä, ei oo sanaa kuvaamaan. Kyllä mä tiedän, mun pitäis vaan uskoa... välillä ei vaan pysty.

Mitä jos minä vain odotan turhaan?

Toissapäivänä oli se kuuluisa, kauan harkittu pizzapäivä ja söin kokonaisen pizzan + salaattia. Ja eilen söin myös, enkä tiedä miksi, jonkun atrian valmis ruoan hirviruukun, ja kolme näkkäriä + juustoa. Ja tänään minut palkittiin mukavalla 99,8 kg painolla. Miksei vihreistä opi? Mutta vasta ensimmäinen oikeesti mässäilypäivä.

I do not know what's going on

Nyt on ollu pari päivää sellanen olo, ettei oo jaksanu kirjottaa tänne, nytkään ei jotenkin yhtään huvita, en tiiä mitä sanoisin, outo olo. Mutta paino on nyt taas laskenu, aamulla näytti 97,9 kg, eli alle kolme kiloa enää siihen kolmanteen tavotteeseen eli 95 kiloon. Eli tää juttu sujuu hyvin, mutta muuten ollu sellanen paljon normaalia paskempi olo jo monta päivää.

Nyt kun oikein aloin aattelemaan, niin mä en oo hymyilly ollenkaan. Mä en oo kokenu mitään juttua niin kivaks, että oisin hymyilly. Normaalisti hymyilen aina kun aattelen jotain juttuja, mutta nyt en tiiä... ja väsyttää ja ärsyttää ja huooooooooh. Miks mulla on koko ajan sellanen tosi epäonnistunu olo, vaikka oon laihtunu jo 12 kg? Tuntuu, etten oo laihtunu ollenkaa. Tuntuu, että mä vaan unelmoin, kuvittelen, mutta en saa mitään aikaan.

Eilen mua alko pelottaan hirveesti noi vitamiinien puutosoireet, koska vaikka mä sanoin, että mä syön noita joka päivä, niin todellisuudessa mä oon unohtanu ne ihan kokonaan, enkä oo ottanu kun muutaman tässä kolmen kuukauden aikana. Eilen tuntu, että hammas ois lähössä irti ja joku päivä sitten vessassa ollessa tuli vähän verta. En mä tiiä, kai mä vaan kuvittelen.

Mutta joo: alaspäin mennään, yritetään olla vähän paremmalla mielellä, suunnitellaan tulevaisuutta, kaipa tää tästä. Kyllä mä sitten enintään 80 kg painossa huomaan sen eron oikeesti, mua vaan nyt vaivaa joku. Ja hei, vaikka en huomaiskaan peilistä ja kosketuksella, niin kyllä mä nään sen sitten vaatteista ja uskon vaan sitä vaakaa, se jos joku on aina oikeessa!

Today I feel very wise

Vitamiinien puutostilojen oireita:

- anemia
- ärtyneisyys
- masennus
- väsymys
- ruokahaluttomuus
- näön heikentyminen
- ihon kuivuus ja karheus
- haavaumien parantumisen hidastuminen
- ihottumat
- limakalvojen ärtyneisyys, tulehdukset ja verenvuodot
- suupielten halkeilu
- silmäkulmien haavaat
- heikentynyt vastustuskyky
- ientulehdukset
- hampaiden ja luuston heikentyminen
- kasvuhäiriöt
- muut verenvuodot
- keripukki
- pellagra
- beri-beri
- osteomalasia
- riisitauti
- sydän- ja verisuonisairaudet

Not feeling so good

Eilen söin vielä sitten grillattua kanapihviä ja salaattia, koska taas tuli vieraita ja piti syödä, nälkä ei ollut, koskahan mulla viimeks edes on nälkä ollu. Siitä huolimatta paino ei onneks ollu noussu eilisestä kun 100 grammaa ja nyt sitten mennään taas alaspäin, eikä syödä. Vielä yks verikoe edessä loppuviikosta, kilpirauhaskokeita, en jaksais. En jaksais ajatella, mutta en mä ajatelekaan.

Mutta joo nyt on ainakin ihan varmaa, että en kerkee laihtumaan siihen 70 kg kun aikasintaan syyskuun loppuun mennessä, eli menee aika reilusti silti se syksy ohi. No mutta aina on olemassa ens syksy ja kyllä se talvikin on ihanaa aikaa. Pitää vaan tehdä parhaansa, yrittää olla mahdollisimman nopee, kyllä tää tästä. Ei mulla sinänsä oo mikään kiire, haluan vaan sitten olla oikeesti tyytyväinen, oikeesti onnellinen, en vaan yrittää väkisin olla. Enkä uskalla yrittää olla onnellinen, mä tiedän kyllä sitten kun mä oon valmis elämään.

Kattelin asuntoja netistä, ei oo rahaa, liian pieni, muuten vaan kamala, ei oo parveketta, ei saa ottaa lemmikkejä, kuolemanloukku. Mun on pakko päästä sinne jonnekin tukiasuntoon, koska muuten en pääse minnekään. Mutta toisaalta en aio asuu paikassa, jossa joku vahtii koko ajan mun tekemisiä ja kyttää kotiintuloja. En tiiä, nyt ei jotenkin huvita kirjottaa. Eikä oo mikään ihmeelline olokaa, ei oo oikein ees hyvä olo. Väsyttää, pelottaa, ahdistaa. Taidan mennä kattomaan jotain leffaa, kirjottelen huomenna... Sori.