Anxiety, everything is just fine

En jaksais ajatella mitään. Pää on niin täynnä ja samalla niin tyhjä, en uskalla ajatella asioita, yritän vaan hyväksyä, yritän vaan olla. Mä en uskalla ajatella, koska mä uppoudun sinne kokonaan. Mä en uskalla ajatella, koska mä pelkään, että mä lakkaan uskomasta itseeni. Niin on käynyt ennenkin ja tämä on tulos: olen varmasti taas takaisin siinä samassa vanhassa painossa. En uskalla mennä puntarille. Yritän kaikkeni.

Pitäis taas löytää se viha ruokaa kohtaan, kaivaa se täältä mun sisältä, koska nyt se on uponnu jonnekin. Kyllä mä sen tunnen koko ajan, se on ihan tässä pinnassa, mutta mun täytyy saada siitä ote. Tää on vaan niin pelottavaa, kuinka kaikki on yhteydessä toisiinsa, kuinka kaikki, koko mun elämä riippuu tästä, roikkuu tän varassa. Ja jos mä yritän liikaa, mä voin pudota. Ja jos mä en yritä ollenkaan, mä roikun tässä aina. Mä haluan jalat maanpinnalle, mä haluan elää. Ja mä tiedän: jos mä jään tähän roikkumaan, tää köysi kuristaa mut.

Nyt oon saanut taas nukuttua pitkästä aikaa ihan hyvin. Ja sain selvitettyä asiat vanhempien kanssa, ne on mun kanssa samaa mieltä, ne ei suostu huostaanottoon. Mä aion saada sen asunnon talveks, mä aion muuttaa. Mä aion pudottaa painoa. Mä aion tosissaan keskittyä. Mulla on kaikki nyt ihan hyvin, mä oon ihan ookoo. Mä vaan katon ylöspäin, enkä saa unohtaa. Mä pääsen täältä pois.

Huomenna meen puntarille, pakko mun on kohdata totuus, vaikka se ei varmasti miellytä mua. Mua pelottaa vaan niin sairaasti. Niin, mähän oon vahva, kyllä tää tästä. Tän on pakko.