Faith and I

Mua itkettää. En tiedä, onnesta, surusta? Mulla on vaan niin mieletön ikävä. Ikävä ihmisiä, ikävä elämää, ikävä maailmaa. Ja mulla on ikävä ihmistä, ketä en oo koskaan edes nähnyt. Mä vaan toivon meidän osalta niin paljon, että se jaksais odottaa mua, että sekin uskois meistä jotakin, ettei se kyllästyis. Mulla on ikävä sitä, koska ei olla puhuttu pitkään aikaan ja mun tekee pahaa, koska mä tiedän, etten mä pääse vielä syksylläkään tapaamaan sitä. Ja koska mä pelkään, että se unohtaa mut, ettei se jaksa enää välittää. Enkä mä voi tehdä asialle mitään.

Enkä mä voi sanoo mitään varmaks, mä en tiedä mitään varmaks. Mä en voi luvata mitään, en itelleni, enkä sille, en kellekään. Koska mä elän koko ajan yhtä suurta riskiä. Mä voin tippua tästä millon vaan. Vajota taas pohjalle, joutua alottamaan alusta. Mutta mä en voi tehdä mitään muuta kun vaan yrittää. Ja välillä musta tuntuu, etten jaksa uskoa ollenkaan, että tää on vaan joku mun unelma, joka ei koskaan tuu toteutumaan. Että mä vaan istun täällä ja odotan sitä aikaa, kun olisin valmis siihen kaikkeen ja sitä aikaa ei koskaan tuu. Mä vaan odotan, istun täällä ja koko maailma lipuu mun ohi. Mutta ei mulla oo mitään muuta tehtävissä.

Toisaalta mä oon täydessä umpikujassa. Mä tiedän kyllä mihin suuntaan mun pitäis mennä ja kyllä mä tiedän, että mä liikun sitä kohti, mutta liian hitaasti. Mä en tiedä kerkeenkö mä maailman mukaan, kerkeenkö mä elämäni mukaan, vai jäänkö mä vaan tänne istumaan. Mutta kun mä en vaan yksinkertasesti pysty tekemään mitään, en tän näkösenä, en näissä tunteissa mitä mun sisällä liikkuu, tää ei oo vaan este, tää on.. mä en tiedä, ei oo sanaa kuvaamaan. Kyllä mä tiedän, mun pitäis vaan uskoa... välillä ei vaan pysty.

Mitä jos minä vain odotan turhaan?

Toissapäivänä oli se kuuluisa, kauan harkittu pizzapäivä ja söin kokonaisen pizzan + salaattia. Ja eilen söin myös, enkä tiedä miksi, jonkun atrian valmis ruoan hirviruukun, ja kolme näkkäriä + juustoa. Ja tänään minut palkittiin mukavalla 99,8 kg painolla. Miksei vihreistä opi? Mutta vasta ensimmäinen oikeesti mässäilypäivä.