Today someone thought of me

Sain tänään pitkän kommentin, johon haluaisin nyt vastata vähän pidemmin, koska tuntuu, että tästä aiheesta en voi kirjottaa lyhyttä vastausta, täytyy saada sanottua kaikki mitä pään sisällä liikkuu. Kommentti kokonaisuudessaan tässä:

" Mua pelottaa sun puolesta. Sun toiminta kuulostaa niin epäterveelliseltä ja pakonomaiselta. Etkö voisi millään syödä vähän useammin? Edes jotain pientä. Sitten voisit harrastaa liikuntaakin ja laihtuisit varmasti yhtä paljon.

Sun ajattelutapa on mulle liiankin tuttu. Yläasteella ja ajoittain myös lukiossa mulle tuli välillä kausia, jolloin ajattelin, että mun elämä menee "hukkaan" ja sitten kun olen laiha, niin voin vasta alkaa kunnolla elämään. Se oli niin turhaa, TURHAA! Elää täytyy nyt. Ikinä ei tiedä huomisesta. Se mitä sä oot nyt, on osa sun elämää eikä sun menneisyys katoa, vaikka laihtuisit kuinka pieneksi.

Ymmärrän, jos et ole tällä hetkellä tyytyväinen itseesi, mutta jos sä olet oikeasti vahva ihminen, niin silloin sä pystyt nauttimaan elämästä jo nyt. Vähän isompanakin ihmisenä. Ei hyvä elämä ole laihojen yksinoikeus.Sä et halua, että ylimääräset kilot pilaa sun nuoruuden, etkä halua antaa sun painolle ylivaltaa sun elämästä. Oot oikeasti sen yläpuolella. Tottakai voi laihduttaa, jos et ole tyytyväinen itseesi, mut tee se siinä elämisen ohella. JA terveellisemmin. Jos et ole lukenut More to love-blogia, niin tsekkaa ihmeessä. Niillä tytöillä on oikea asenne elämään :)

Lisäksi kirjoitit vähän aikaa sitten, että vaikka oletkin ylipainoinen, niin esim sun vaatekoot on ihan normaaleja. 38 ja 40 on NORMAALEJA vaatekokoja. Joten, älä keskity niin paljon vaa'an lukemiin, koska et mitenkään mahdollisesti voi olla kauhen iso, jos mahdut ton kokoisiin vaatteisiin. Mä nimittäin itse esimerkiksi olen kokoa 167/83 ja mulle ei tosiaan mene ton kokoiset vaatteet. Yleensä ostelen 42/L tai XL.

En halua paasata sulle, koska sä tiedät itsesi ja oman elämäsi, mä tiedän vaan sen, mitä olen sun blogista lukenut. Sun kirjotukset kuitenkin liikautti jotain mun sisällä ja oli pakko jakaa vähän omia mielipiteitä. Toivon, että sä löydät itsesi ja pääset elämään sitä elämää, joka sua odottaa :) Oikeastikin, kaikkea hyvää <3 "

Tässä ei ole kyse vain laihdutuksesta, vaan elämästä. Mä olin vakavasti sairas noin vuoden ajan, ja siitä huolimatta, että olen jo terve en voi alottaa kunnollista elämää, koska lihoin masennukseni aikana aivan eri ihmiseksi, kuin mitä olin aiemmin ja mitä todellisuudessa olen. Mä en vaan voi vielä, se on fakta ja johtuu musta, siitä miltä musta tuntuu. Ei siitä miltä näytän, kuinka paljon painan tai minkä kokoisia vaatteita käytän, vaan nimenomaan siitä miltä musta tuntuu täällä sisällä. Se tunne pilais kaiken. Se tunne musertais mut, jos edes yrittäisin elää normaalisti. Se ei olis riski, vaan suoraan tahallani itseni vahingoittamista.

Mulla elämä on kotona olemista. Mä en ole ollut koulussa kahteen vuoteen. Mä en oo nähny kavereitani tai siis entisiä kavereitani noin vuoteen. Mä olen täysin eristäytynyt. Mutta mulle tää on silti elämää. Koska mä oon niin helvetin onnellinen siitä, että mä olen päässy sieltä kuilusta ylös, että mä olen nyt tässä, että mulla on olemassa tulevaisuus, että mä olen löytänyt itseni ja uskon siihen, mitä aion saavuttaa. Ja mä olen vahva ja mä elän, mä tunnen kaiken, mä nään maailman ja mä nautin. Mä olen elossa.

Mä en kadu mitään mitä oon tehnyt aiemmin. Mä en kadu sitä, että mä söin niitä lääkkeitä vuoden ja, että ne lääkkeet lihotti mua. Mä en kadu sitä, että mä söin suklaata, koska mulla oli paha olo. Mä en kadu sitä, että mä en huolehtinut itsestäni, että mä en katsonut peiliin tai käynyt puntarilla, että mä huomannut mitä mulle tapahtu, kuinka mä muutuin. Mä en kadu sitä, että mua koulukiusattiin, että mä oon sekoillu alkoholin ja huumeiden kanssa, mä en kadu  yhtään mitään.

Koska ilman kaikkee sitä, mitä mulle on tapahtunu, mä en olis enää tässä. Mä olen hyväksynyt kaiken mitä mulle on tapahtunu, kaiken pahan ja mä oon päässyt niistä asioista yli. Ne on osa mua, tulee aina olemaan ja mä haluan pitää ne arvet ihollani, ne tunnetut tunteet mun sydämessä ja mä muistan ne aina. Juuri ne jutut tekee musta sen mitä mä olen, henkisesti. Ja se 16 vuotta mun elämästä, koko mun elämä ennen tän vuoden kevättä, se oli niin mitäänsanomatonta. Mä olin niin hukassa, mä en tienny mistään mitään. Ja tää tunne, mikä mulla on nyt, tää kun mä oikeesti tunnen olevani elossa ja mä tiedän mitä mä haluan, mä tiedän, että mä pystyn siihen, on aivan uskomaton. Mä rakastan niin paljon, maailmaa, ihmisiä, kaikkea. Mä olen onnellinen.

Mutta mä haluan olla oma itseni myös ulkoisesti. Mua sattuu niin paljon katsoa peiliin, kun en nää siinä peilikuvassa omaa itseäni, en sitä miltä musta tuntuu sisällä, en sitä kauneutta, en sitä voimaa. Mä nään jonkun aivan muun. Mä en aikasemmin ole ajatellut tätä näin, mutta todellisuudessa musta tuntuu siltä, että siitä peilistä mua katsoo silmiin masennus. Ja se on vielä mun päällä, mun oman itseni kuorena, mutta sisältä mä olen jo löytänyt sydämeni, tunteeni ja nyt mä haluan tästä ylimääräisestä eroon. Koska nyt mä pystyn siihen, nyt mulla on voimaa, halua.

Koska mulla on aivan jumalainen olo. Tää on sellasta, mitä mä en voi sanoin kuvailla. Tää mitä mä tunnen. Enää vaan tää ylimääränen massa mun ympärillä estää mua. Ja kun mä onnistun tässä, niinku mä varmasti teenkin mä pääsen elämään. Mä pääsen olemaan 100 % oma itseni myös ulkoisesti ja tekemään mitä mä ikinä haluan. Ja mä tiiän, että tää voi kuulostaa vaan puheelta, turhilta sanoilta, tyhjiltä lupauksilta, mutta se ei oo sitä. Mä olen aivan varma, että mä onnistun ja, että tää on ratkasu. Koska mikään muu ei enää estä mua, kaikki muu on niin hyvin, etten mä olis ikinä voinu kuvitellakaan.

Ja niin, enhän mä ookaan osannu kuvitella, ajatella, unelmoida tai suunnitella yhtään mitään tässä kahden vuoden aikana. Kevät oli mulle läpimurto. Keväällä mä sain avattua mun silmät. Keväällä mä näin taas maailman. Ja tästä tunteesta mä aion pitää kiinni. Mua on keväänkin jälkeen jo niin paljon tönitty, potkittu, ravisteltu ja tallattu maahan, että ei oo olemassa mitään, mikä mut sais enää muuttamaan mieltäni tai luovuttamaan. Mä olen niin vahva, että kukaan tai mikään ei voi estää mua. Eikä mulla ole mitään menetettävää. Kyse on elämästä ja mä aion saada sellasen itselleni.

Olen joskus vilkaissut tota mainitsemaasi blogia, mutta mulle se ei merkitse mitään. Koska mä en koe edelleenkään, että tässä olis kyse laihdutuksesta. Tää on niin paljon enemmän. Enkä mä osaa verrata tätä kenenkään muun elämään, tää on niin omituista ja vaikeeta. Mutta ihan todella: mä olen onnellinen. Mä nautin kaikista hetkistä, kokoon pikku hiljaa aina enemmän itseeni kauneutta, tänne sisälle ja muutun myös ulkoisesti siksi, mitä mä olen sisältäkin päin. Ja mä onnistun tässä.

Mutta kiitos mahtavista sanoista, arvostan tätä todella. Kiitän tuhannesti. <3

Breathing rose

94:ssä jo mennään, edelleen alaspäin. Suunnittelin tossa nyt, että vois maanantaina syödä jotakin, mutta riippuu nyt siitä tuleeko kuinka paha olo siihen mennessä tai, että kerkeekö paino tippumaan kuinka paljon siihen mennessä. Sillä tavalla ei tee mieli syödä, eli edelleen aikomuksena on olla nyt niin kauan kokonaan syömättä, kun vaan tuntuu siltä. Ehkä maanantaina, ehkä ei. Joka tapauksessa nyt 8. päivä menossa, maanantai olis sitten 10. päivä eli 1 viikko ja 3 päivää syömättä.

Katotaan kerkeenkö meneen alle 90 kg ennen kun syön, olis kyllä mahtavaa jos kerkeis! Hullua tänään kun päivitin ton laskurin, mikä näkyy tossa ylhäällä: se on jo puolessa välissä! Toisaalta mulla on enää sen 90 kilon jälkeen 5 kg matkaa, kunnes oon jo siinä painossa, että kehtaan alkaa käymään kaupoissa ym. :) Mahtavaa, uskon, että sen jälkeen on sit jo mielettömän helppoa jatkaa, kun ei oo enää tällanen ahdistava olo, kun ei voi mennä ovestakaan ulos, saatika käydä missään. Sitten se on helppoa, ja kun pääsee liikkumaan, niin painokin putoo nopeemmin.

Mä en oo vieläkään alkanu sitä lenkkeilyä. Maanantaina voisin mennä, mutta oikeesti mua pelottaa mennä... En mä pelkää, että mä pyörtyisin tai jotain, en mä ennenkään oo pyörtyny tai tullu ees huono olo, päinvastoin, siitä tulee aina tosi hyvä olo... mutta mä pelkään, että se kuluttaa energiaa niin paljon, että on pakko syödä jotakin. Koska aikasemmin mulle on käyny niin, että mun on ollu sit pakko syödä, enkä mä halua sitä. Jossain vaiheessa mun on kuitenkin pakko alkaa lenkkeilemään, eli kyllä sen vois nyt jo alottaa. Pakko kiinteyttää, pakko saada kuntoa nousemaan. Pakko alkaa normalisoitumaan. Ja sitähän mä nimenomaan haluan.

Hmm, no katotaan. Hyvällä fiiliksellä ainakin mennään. :)

I nearly smile

Noniin ei saa liikaa innostua, mutta kolmannessa tavotteessa ollaan nyt, MUTTA edelleen alaspäin mennään. Mietin just, että voisin yrittää tohon 90 kg tässä nyt ennenkun syön yhtään mitään, sit vois syödä yhen aterian ja sen jälkeen taas jatkaa alaspäin. :) Eli 5 kg, joku viikko vielä ilman ruokaa. Nythän oonkin jo ollu viime perjantaista tai lauantaista lähtien syömättä, elikkä sen 7 päivää kohta

Eilen taas tossa kun luin seiskaa, niin oli sellanen lehtijuttu jostakin naisesta, joka oli laihduttanu yli 50 kg. Se oli painanu korkeimmillaan 105 kg ja nyt se paino jonkun viiskyt jotain ja siinä oli sit kuvat ennen ja jälkeen laihdutuksen. Mä en vaan käsitä, että missä se paino mulla on. Koska mä en ihan oikeesti näytä siltä, kun se nainen siinä kuvassa 105 kg painosena ja mä painoin vielä 5 kg enemmänkin, pituus on meillä sama, en tajua.

Ja nainen kertoi, että hänellä oli ennen 52 vaatekoko ja mä taas oon ollu koko tän ajan M eli 38, joskus L eli 40, jos oon halunnu vähän löysemmän paidan, niinku yleensä oon halunnukin, mutten koskaan sen suurempaa, vaikka painoa on näin paljon... Ja sen tiedätte, että mä tosiaan vihaan vartaloani, joten tää on ihan fakta juttu: mä en oo missään vaiheessa näyttäny niin kamalalta, kun se siinä kuvassa tai muutenkaan yli satakiloset. Kamalalta silti, mutten sellaselta. Vaikka vihaankin itteeni, ulkokuortani.

Mutta hei kattokaas kui ihana motivaatiokuva:

Mut mä oon nyt tosiaan ihan täysin miettiny uuden tulevan pukeutumistyylini ja haalinukin jo siihen tyyliin sopivia vaatteita kirppiksiltä mukaani. :) Se on niin jännä juttu, kuinka mulla oikeesti on vaan auennu silmät koko maailmalle, se on vaan niin outoo, mutta niin upeeta. Ihan kaikessa suhteessa auennu silmät, ihan sen kaikissa merkityksissä. Koska mä olin seiskaluokalta lähtien yrittäny alkaa olemaan jotain hienompaa, jotain erilaista kun muut. Luulin toteuttavani itseäni, tekeväni niinkuin itse haluan, mutta ei se ihan niinkään ollu. Koska se oli sitä, että mun piti pukeutua näin ja näin, että pystyin olemaan tätä ja tätä. En niinkun mä ite olisin halunnu pukeutua, vaikka mä luulinkin sillon sen olevan niin.

Ja sit ne oikeesti meni niin suuriks ne paineet, että en mä enää oikeesti ite valinnu millasia vaatteita mä halusin, vaan sellaset vaatteet kun mulla piti olla, että mä pystyin olemaan sitä, mitä mä muka halusin olla. Se ei ollu mitään mun omaa, vaikka niin aina väitinkin. Ja kyllä noi kaikki on siinä oikeessa, se oli suojamuuri. Kyllä mä sen myönnän, mutta mä en kadu sitä. Koska ilman sitä suojamuuria mä en ois selvinny yläasteella niin pitkälle, vaan mun elämä olis oikeesti loppunu aika lyhyeen. Se oli suojamuuri, jota ilman mä olisin murtunu. Mä en kadu sitä. Mutta mä tiedän nyt, että se ei ollu sitä mitä mä halusin. Mä en pukeutunu niin sen takia, että olisin halunnu pukeutua niinkun tykkään.

Nyt asiat on vaan niin muuttunu. Mä ostan nykyään oikeesti puhtaasti sitä, mikä musta on kivaa. Mä en välitä yhtään, onko se vaate kuuskytäluvulta ym. vaan mä ostan sitä, mistä mä tykkään, mitä haluan pukea päälleni. Ja se on taas ihan jumalainen tunne oikeesti, se kun tietää mitä haluaa. Koska mä en oo tienny sitä koskaan aikasemmin, mä en oo koskaan tienny mitä mä haluan, ennen tän vuoden kevättä, sillon mä aloin tajuumaan. Ja se, että nyt mä oikeesti tuun näyttämään iteltäni, toteuttamaan itteeni, en olemaan sellanen kun joku muu haluais mun olevan, tai jotakin sellasta, jolla mä suojautuisin maailmalta, en mitään pintaa. Mä aion tuoda esille sen kaiken, mitä mun sisällä on. Koska mun sisällä on niin paljon kaunista.

Hiukset on myös mietitty valmiina ja kampaajalle sit joskus talvella. Aion myös alkaa käyttämään sellasta suht luonnollista meikkiä, kun ennen meikkasin oikeesti aivan mielettömästi, liikaa. Mä haluan tuoda esille mun silmät, koska kaikki on aina pienestä asti sanonu niitä tosi kauniiks ja erikoisiks ja totuus on se, että mä tykkään mun silmistä myös! Ja kun mä tuon ne kunnolla esille, pienellä korostuksella, mä näytän sit tosiaan iteltäni, mutta uskon silti, että kauniilta. Sitten kun mä oon hoikempi, en vielä, pallonaamalla. Mä aion olla jotakin sellasta, että mua ei helposti unohdeta. Jotakin mieleenpainuvaa. Hyvällä tavalla.

No tulikin kirjotettua taas, tästä tekstistä kyllä paisuu ulos taas mun ihan yli-innokas olo! :D Ei vaa, oon ilonen, että mulla on taas hyvä olla, kun se ikävä kausi oli suht pitkä ja tosiaan ikävä. Nyt on taas kaikki aivan mielettömän hyvin.

Ja uskon taas itseeni.

Happy sun

Oooooo hyvä olo! Paino laskee, oon taas nukkunu hyvin, menkat ohi ja eilinen kirppisreissu oli aivan huippu! Matkaan tarttu niin ihania juttuja ja tein parhaan kirppislöydön ikinä! Oma uus tyyli on täysin hallinnassa, tiedän tarkalleen mitä haluan ja oon taas motivoitunut. :) Korviksia eilen ostin, isoja roikkuvia, sit huivin, sellasen ison pipon, ihanan laukun ja kaikkee muuta kivaa! Kirjottelen lähipäivinä taas enemmän!