Today someone thought of me

Sain tänään pitkän kommentin, johon haluaisin nyt vastata vähän pidemmin, koska tuntuu, että tästä aiheesta en voi kirjottaa lyhyttä vastausta, täytyy saada sanottua kaikki mitä pään sisällä liikkuu. Kommentti kokonaisuudessaan tässä:

" Mua pelottaa sun puolesta. Sun toiminta kuulostaa niin epäterveelliseltä ja pakonomaiselta. Etkö voisi millään syödä vähän useammin? Edes jotain pientä. Sitten voisit harrastaa liikuntaakin ja laihtuisit varmasti yhtä paljon.

Sun ajattelutapa on mulle liiankin tuttu. Yläasteella ja ajoittain myös lukiossa mulle tuli välillä kausia, jolloin ajattelin, että mun elämä menee "hukkaan" ja sitten kun olen laiha, niin voin vasta alkaa kunnolla elämään. Se oli niin turhaa, TURHAA! Elää täytyy nyt. Ikinä ei tiedä huomisesta. Se mitä sä oot nyt, on osa sun elämää eikä sun menneisyys katoa, vaikka laihtuisit kuinka pieneksi.

Ymmärrän, jos et ole tällä hetkellä tyytyväinen itseesi, mutta jos sä olet oikeasti vahva ihminen, niin silloin sä pystyt nauttimaan elämästä jo nyt. Vähän isompanakin ihmisenä. Ei hyvä elämä ole laihojen yksinoikeus.Sä et halua, että ylimääräset kilot pilaa sun nuoruuden, etkä halua antaa sun painolle ylivaltaa sun elämästä. Oot oikeasti sen yläpuolella. Tottakai voi laihduttaa, jos et ole tyytyväinen itseesi, mut tee se siinä elämisen ohella. JA terveellisemmin. Jos et ole lukenut More to love-blogia, niin tsekkaa ihmeessä. Niillä tytöillä on oikea asenne elämään :)

Lisäksi kirjoitit vähän aikaa sitten, että vaikka oletkin ylipainoinen, niin esim sun vaatekoot on ihan normaaleja. 38 ja 40 on NORMAALEJA vaatekokoja. Joten, älä keskity niin paljon vaa'an lukemiin, koska et mitenkään mahdollisesti voi olla kauhen iso, jos mahdut ton kokoisiin vaatteisiin. Mä nimittäin itse esimerkiksi olen kokoa 167/83 ja mulle ei tosiaan mene ton kokoiset vaatteet. Yleensä ostelen 42/L tai XL.

En halua paasata sulle, koska sä tiedät itsesi ja oman elämäsi, mä tiedän vaan sen, mitä olen sun blogista lukenut. Sun kirjotukset kuitenkin liikautti jotain mun sisällä ja oli pakko jakaa vähän omia mielipiteitä. Toivon, että sä löydät itsesi ja pääset elämään sitä elämää, joka sua odottaa :) Oikeastikin, kaikkea hyvää <3 "

Tässä ei ole kyse vain laihdutuksesta, vaan elämästä. Mä olin vakavasti sairas noin vuoden ajan, ja siitä huolimatta, että olen jo terve en voi alottaa kunnollista elämää, koska lihoin masennukseni aikana aivan eri ihmiseksi, kuin mitä olin aiemmin ja mitä todellisuudessa olen. Mä en vaan voi vielä, se on fakta ja johtuu musta, siitä miltä musta tuntuu. Ei siitä miltä näytän, kuinka paljon painan tai minkä kokoisia vaatteita käytän, vaan nimenomaan siitä miltä musta tuntuu täällä sisällä. Se tunne pilais kaiken. Se tunne musertais mut, jos edes yrittäisin elää normaalisti. Se ei olis riski, vaan suoraan tahallani itseni vahingoittamista.

Mulla elämä on kotona olemista. Mä en ole ollut koulussa kahteen vuoteen. Mä en oo nähny kavereitani tai siis entisiä kavereitani noin vuoteen. Mä olen täysin eristäytynyt. Mutta mulle tää on silti elämää. Koska mä oon niin helvetin onnellinen siitä, että mä olen päässy sieltä kuilusta ylös, että mä olen nyt tässä, että mulla on olemassa tulevaisuus, että mä olen löytänyt itseni ja uskon siihen, mitä aion saavuttaa. Ja mä olen vahva ja mä elän, mä tunnen kaiken, mä nään maailman ja mä nautin. Mä olen elossa.

Mä en kadu mitään mitä oon tehnyt aiemmin. Mä en kadu sitä, että mä söin niitä lääkkeitä vuoden ja, että ne lääkkeet lihotti mua. Mä en kadu sitä, että mä söin suklaata, koska mulla oli paha olo. Mä en kadu sitä, että mä en huolehtinut itsestäni, että mä en katsonut peiliin tai käynyt puntarilla, että mä huomannut mitä mulle tapahtu, kuinka mä muutuin. Mä en kadu sitä, että mua koulukiusattiin, että mä oon sekoillu alkoholin ja huumeiden kanssa, mä en kadu  yhtään mitään.

Koska ilman kaikkee sitä, mitä mulle on tapahtunu, mä en olis enää tässä. Mä olen hyväksynyt kaiken mitä mulle on tapahtunu, kaiken pahan ja mä oon päässyt niistä asioista yli. Ne on osa mua, tulee aina olemaan ja mä haluan pitää ne arvet ihollani, ne tunnetut tunteet mun sydämessä ja mä muistan ne aina. Juuri ne jutut tekee musta sen mitä mä olen, henkisesti. Ja se 16 vuotta mun elämästä, koko mun elämä ennen tän vuoden kevättä, se oli niin mitäänsanomatonta. Mä olin niin hukassa, mä en tienny mistään mitään. Ja tää tunne, mikä mulla on nyt, tää kun mä oikeesti tunnen olevani elossa ja mä tiedän mitä mä haluan, mä tiedän, että mä pystyn siihen, on aivan uskomaton. Mä rakastan niin paljon, maailmaa, ihmisiä, kaikkea. Mä olen onnellinen.

Mutta mä haluan olla oma itseni myös ulkoisesti. Mua sattuu niin paljon katsoa peiliin, kun en nää siinä peilikuvassa omaa itseäni, en sitä miltä musta tuntuu sisällä, en sitä kauneutta, en sitä voimaa. Mä nään jonkun aivan muun. Mä en aikasemmin ole ajatellut tätä näin, mutta todellisuudessa musta tuntuu siltä, että siitä peilistä mua katsoo silmiin masennus. Ja se on vielä mun päällä, mun oman itseni kuorena, mutta sisältä mä olen jo löytänyt sydämeni, tunteeni ja nyt mä haluan tästä ylimääräisestä eroon. Koska nyt mä pystyn siihen, nyt mulla on voimaa, halua.

Koska mulla on aivan jumalainen olo. Tää on sellasta, mitä mä en voi sanoin kuvailla. Tää mitä mä tunnen. Enää vaan tää ylimääränen massa mun ympärillä estää mua. Ja kun mä onnistun tässä, niinku mä varmasti teenkin mä pääsen elämään. Mä pääsen olemaan 100 % oma itseni myös ulkoisesti ja tekemään mitä mä ikinä haluan. Ja mä tiiän, että tää voi kuulostaa vaan puheelta, turhilta sanoilta, tyhjiltä lupauksilta, mutta se ei oo sitä. Mä olen aivan varma, että mä onnistun ja, että tää on ratkasu. Koska mikään muu ei enää estä mua, kaikki muu on niin hyvin, etten mä olis ikinä voinu kuvitellakaan.

Ja niin, enhän mä ookaan osannu kuvitella, ajatella, unelmoida tai suunnitella yhtään mitään tässä kahden vuoden aikana. Kevät oli mulle läpimurto. Keväällä mä sain avattua mun silmät. Keväällä mä näin taas maailman. Ja tästä tunteesta mä aion pitää kiinni. Mua on keväänkin jälkeen jo niin paljon tönitty, potkittu, ravisteltu ja tallattu maahan, että ei oo olemassa mitään, mikä mut sais enää muuttamaan mieltäni tai luovuttamaan. Mä olen niin vahva, että kukaan tai mikään ei voi estää mua. Eikä mulla ole mitään menetettävää. Kyse on elämästä ja mä aion saada sellasen itselleni.

Olen joskus vilkaissut tota mainitsemaasi blogia, mutta mulle se ei merkitse mitään. Koska mä en koe edelleenkään, että tässä olis kyse laihdutuksesta. Tää on niin paljon enemmän. Enkä mä osaa verrata tätä kenenkään muun elämään, tää on niin omituista ja vaikeeta. Mutta ihan todella: mä olen onnellinen. Mä nautin kaikista hetkistä, kokoon pikku hiljaa aina enemmän itseeni kauneutta, tänne sisälle ja muutun myös ulkoisesti siksi, mitä mä olen sisältäkin päin. Ja mä onnistun tässä.

Mutta kiitos mahtavista sanoista, arvostan tätä todella. Kiitän tuhannesti. <3