Today someone thought of me

Sain tänään pitkän kommentin, johon haluaisin nyt vastata vähän pidemmin, koska tuntuu, että tästä aiheesta en voi kirjottaa lyhyttä vastausta, täytyy saada sanottua kaikki mitä pään sisällä liikkuu. Kommentti kokonaisuudessaan tässä:

" Mua pelottaa sun puolesta. Sun toiminta kuulostaa niin epäterveelliseltä ja pakonomaiselta. Etkö voisi millään syödä vähän useammin? Edes jotain pientä. Sitten voisit harrastaa liikuntaakin ja laihtuisit varmasti yhtä paljon.

Sun ajattelutapa on mulle liiankin tuttu. Yläasteella ja ajoittain myös lukiossa mulle tuli välillä kausia, jolloin ajattelin, että mun elämä menee "hukkaan" ja sitten kun olen laiha, niin voin vasta alkaa kunnolla elämään. Se oli niin turhaa, TURHAA! Elää täytyy nyt. Ikinä ei tiedä huomisesta. Se mitä sä oot nyt, on osa sun elämää eikä sun menneisyys katoa, vaikka laihtuisit kuinka pieneksi.

Ymmärrän, jos et ole tällä hetkellä tyytyväinen itseesi, mutta jos sä olet oikeasti vahva ihminen, niin silloin sä pystyt nauttimaan elämästä jo nyt. Vähän isompanakin ihmisenä. Ei hyvä elämä ole laihojen yksinoikeus.Sä et halua, että ylimääräset kilot pilaa sun nuoruuden, etkä halua antaa sun painolle ylivaltaa sun elämästä. Oot oikeasti sen yläpuolella. Tottakai voi laihduttaa, jos et ole tyytyväinen itseesi, mut tee se siinä elämisen ohella. JA terveellisemmin. Jos et ole lukenut More to love-blogia, niin tsekkaa ihmeessä. Niillä tytöillä on oikea asenne elämään :)

Lisäksi kirjoitit vähän aikaa sitten, että vaikka oletkin ylipainoinen, niin esim sun vaatekoot on ihan normaaleja. 38 ja 40 on NORMAALEJA vaatekokoja. Joten, älä keskity niin paljon vaa'an lukemiin, koska et mitenkään mahdollisesti voi olla kauhen iso, jos mahdut ton kokoisiin vaatteisiin. Mä nimittäin itse esimerkiksi olen kokoa 167/83 ja mulle ei tosiaan mene ton kokoiset vaatteet. Yleensä ostelen 42/L tai XL.

En halua paasata sulle, koska sä tiedät itsesi ja oman elämäsi, mä tiedän vaan sen, mitä olen sun blogista lukenut. Sun kirjotukset kuitenkin liikautti jotain mun sisällä ja oli pakko jakaa vähän omia mielipiteitä. Toivon, että sä löydät itsesi ja pääset elämään sitä elämää, joka sua odottaa :) Oikeastikin, kaikkea hyvää <3 "

Tässä ei ole kyse vain laihdutuksesta, vaan elämästä. Mä olin vakavasti sairas noin vuoden ajan, ja siitä huolimatta, että olen jo terve en voi alottaa kunnollista elämää, koska lihoin masennukseni aikana aivan eri ihmiseksi, kuin mitä olin aiemmin ja mitä todellisuudessa olen. Mä en vaan voi vielä, se on fakta ja johtuu musta, siitä miltä musta tuntuu. Ei siitä miltä näytän, kuinka paljon painan tai minkä kokoisia vaatteita käytän, vaan nimenomaan siitä miltä musta tuntuu täällä sisällä. Se tunne pilais kaiken. Se tunne musertais mut, jos edes yrittäisin elää normaalisti. Se ei olis riski, vaan suoraan tahallani itseni vahingoittamista.

Mulla elämä on kotona olemista. Mä en ole ollut koulussa kahteen vuoteen. Mä en oo nähny kavereitani tai siis entisiä kavereitani noin vuoteen. Mä olen täysin eristäytynyt. Mutta mulle tää on silti elämää. Koska mä oon niin helvetin onnellinen siitä, että mä olen päässy sieltä kuilusta ylös, että mä olen nyt tässä, että mulla on olemassa tulevaisuus, että mä olen löytänyt itseni ja uskon siihen, mitä aion saavuttaa. Ja mä olen vahva ja mä elän, mä tunnen kaiken, mä nään maailman ja mä nautin. Mä olen elossa.

Mä en kadu mitään mitä oon tehnyt aiemmin. Mä en kadu sitä, että mä söin niitä lääkkeitä vuoden ja, että ne lääkkeet lihotti mua. Mä en kadu sitä, että mä söin suklaata, koska mulla oli paha olo. Mä en kadu sitä, että mä en huolehtinut itsestäni, että mä en katsonut peiliin tai käynyt puntarilla, että mä huomannut mitä mulle tapahtu, kuinka mä muutuin. Mä en kadu sitä, että mua koulukiusattiin, että mä oon sekoillu alkoholin ja huumeiden kanssa, mä en kadu  yhtään mitään.

Koska ilman kaikkee sitä, mitä mulle on tapahtunu, mä en olis enää tässä. Mä olen hyväksynyt kaiken mitä mulle on tapahtunu, kaiken pahan ja mä oon päässyt niistä asioista yli. Ne on osa mua, tulee aina olemaan ja mä haluan pitää ne arvet ihollani, ne tunnetut tunteet mun sydämessä ja mä muistan ne aina. Juuri ne jutut tekee musta sen mitä mä olen, henkisesti. Ja se 16 vuotta mun elämästä, koko mun elämä ennen tän vuoden kevättä, se oli niin mitäänsanomatonta. Mä olin niin hukassa, mä en tienny mistään mitään. Ja tää tunne, mikä mulla on nyt, tää kun mä oikeesti tunnen olevani elossa ja mä tiedän mitä mä haluan, mä tiedän, että mä pystyn siihen, on aivan uskomaton. Mä rakastan niin paljon, maailmaa, ihmisiä, kaikkea. Mä olen onnellinen.

Mutta mä haluan olla oma itseni myös ulkoisesti. Mua sattuu niin paljon katsoa peiliin, kun en nää siinä peilikuvassa omaa itseäni, en sitä miltä musta tuntuu sisällä, en sitä kauneutta, en sitä voimaa. Mä nään jonkun aivan muun. Mä en aikasemmin ole ajatellut tätä näin, mutta todellisuudessa musta tuntuu siltä, että siitä peilistä mua katsoo silmiin masennus. Ja se on vielä mun päällä, mun oman itseni kuorena, mutta sisältä mä olen jo löytänyt sydämeni, tunteeni ja nyt mä haluan tästä ylimääräisestä eroon. Koska nyt mä pystyn siihen, nyt mulla on voimaa, halua.

Koska mulla on aivan jumalainen olo. Tää on sellasta, mitä mä en voi sanoin kuvailla. Tää mitä mä tunnen. Enää vaan tää ylimääränen massa mun ympärillä estää mua. Ja kun mä onnistun tässä, niinku mä varmasti teenkin mä pääsen elämään. Mä pääsen olemaan 100 % oma itseni myös ulkoisesti ja tekemään mitä mä ikinä haluan. Ja mä tiiän, että tää voi kuulostaa vaan puheelta, turhilta sanoilta, tyhjiltä lupauksilta, mutta se ei oo sitä. Mä olen aivan varma, että mä onnistun ja, että tää on ratkasu. Koska mikään muu ei enää estä mua, kaikki muu on niin hyvin, etten mä olis ikinä voinu kuvitellakaan.

Ja niin, enhän mä ookaan osannu kuvitella, ajatella, unelmoida tai suunnitella yhtään mitään tässä kahden vuoden aikana. Kevät oli mulle läpimurto. Keväällä mä sain avattua mun silmät. Keväällä mä näin taas maailman. Ja tästä tunteesta mä aion pitää kiinni. Mua on keväänkin jälkeen jo niin paljon tönitty, potkittu, ravisteltu ja tallattu maahan, että ei oo olemassa mitään, mikä mut sais enää muuttamaan mieltäni tai luovuttamaan. Mä olen niin vahva, että kukaan tai mikään ei voi estää mua. Eikä mulla ole mitään menetettävää. Kyse on elämästä ja mä aion saada sellasen itselleni.

Olen joskus vilkaissut tota mainitsemaasi blogia, mutta mulle se ei merkitse mitään. Koska mä en koe edelleenkään, että tässä olis kyse laihdutuksesta. Tää on niin paljon enemmän. Enkä mä osaa verrata tätä kenenkään muun elämään, tää on niin omituista ja vaikeeta. Mutta ihan todella: mä olen onnellinen. Mä nautin kaikista hetkistä, kokoon pikku hiljaa aina enemmän itseeni kauneutta, tänne sisälle ja muutun myös ulkoisesti siksi, mitä mä olen sisältäkin päin. Ja mä onnistun tässä.

Mutta kiitos mahtavista sanoista, arvostan tätä todella. Kiitän tuhannesti. <3

Breathing rose

94:ssä jo mennään, edelleen alaspäin. Suunnittelin tossa nyt, että vois maanantaina syödä jotakin, mutta riippuu nyt siitä tuleeko kuinka paha olo siihen mennessä tai, että kerkeekö paino tippumaan kuinka paljon siihen mennessä. Sillä tavalla ei tee mieli syödä, eli edelleen aikomuksena on olla nyt niin kauan kokonaan syömättä, kun vaan tuntuu siltä. Ehkä maanantaina, ehkä ei. Joka tapauksessa nyt 8. päivä menossa, maanantai olis sitten 10. päivä eli 1 viikko ja 3 päivää syömättä.

Katotaan kerkeenkö meneen alle 90 kg ennen kun syön, olis kyllä mahtavaa jos kerkeis! Hullua tänään kun päivitin ton laskurin, mikä näkyy tossa ylhäällä: se on jo puolessa välissä! Toisaalta mulla on enää sen 90 kilon jälkeen 5 kg matkaa, kunnes oon jo siinä painossa, että kehtaan alkaa käymään kaupoissa ym. :) Mahtavaa, uskon, että sen jälkeen on sit jo mielettömän helppoa jatkaa, kun ei oo enää tällanen ahdistava olo, kun ei voi mennä ovestakaan ulos, saatika käydä missään. Sitten se on helppoa, ja kun pääsee liikkumaan, niin painokin putoo nopeemmin.

Mä en oo vieläkään alkanu sitä lenkkeilyä. Maanantaina voisin mennä, mutta oikeesti mua pelottaa mennä... En mä pelkää, että mä pyörtyisin tai jotain, en mä ennenkään oo pyörtyny tai tullu ees huono olo, päinvastoin, siitä tulee aina tosi hyvä olo... mutta mä pelkään, että se kuluttaa energiaa niin paljon, että on pakko syödä jotakin. Koska aikasemmin mulle on käyny niin, että mun on ollu sit pakko syödä, enkä mä halua sitä. Jossain vaiheessa mun on kuitenkin pakko alkaa lenkkeilemään, eli kyllä sen vois nyt jo alottaa. Pakko kiinteyttää, pakko saada kuntoa nousemaan. Pakko alkaa normalisoitumaan. Ja sitähän mä nimenomaan haluan.

Hmm, no katotaan. Hyvällä fiiliksellä ainakin mennään. :)

I nearly smile

Noniin ei saa liikaa innostua, mutta kolmannessa tavotteessa ollaan nyt, MUTTA edelleen alaspäin mennään. Mietin just, että voisin yrittää tohon 90 kg tässä nyt ennenkun syön yhtään mitään, sit vois syödä yhen aterian ja sen jälkeen taas jatkaa alaspäin. :) Eli 5 kg, joku viikko vielä ilman ruokaa. Nythän oonkin jo ollu viime perjantaista tai lauantaista lähtien syömättä, elikkä sen 7 päivää kohta

Eilen taas tossa kun luin seiskaa, niin oli sellanen lehtijuttu jostakin naisesta, joka oli laihduttanu yli 50 kg. Se oli painanu korkeimmillaan 105 kg ja nyt se paino jonkun viiskyt jotain ja siinä oli sit kuvat ennen ja jälkeen laihdutuksen. Mä en vaan käsitä, että missä se paino mulla on. Koska mä en ihan oikeesti näytä siltä, kun se nainen siinä kuvassa 105 kg painosena ja mä painoin vielä 5 kg enemmänkin, pituus on meillä sama, en tajua.

Ja nainen kertoi, että hänellä oli ennen 52 vaatekoko ja mä taas oon ollu koko tän ajan M eli 38, joskus L eli 40, jos oon halunnu vähän löysemmän paidan, niinku yleensä oon halunnukin, mutten koskaan sen suurempaa, vaikka painoa on näin paljon... Ja sen tiedätte, että mä tosiaan vihaan vartaloani, joten tää on ihan fakta juttu: mä en oo missään vaiheessa näyttäny niin kamalalta, kun se siinä kuvassa tai muutenkaan yli satakiloset. Kamalalta silti, mutten sellaselta. Vaikka vihaankin itteeni, ulkokuortani.

Mutta hei kattokaas kui ihana motivaatiokuva:

Mut mä oon nyt tosiaan ihan täysin miettiny uuden tulevan pukeutumistyylini ja haalinukin jo siihen tyyliin sopivia vaatteita kirppiksiltä mukaani. :) Se on niin jännä juttu, kuinka mulla oikeesti on vaan auennu silmät koko maailmalle, se on vaan niin outoo, mutta niin upeeta. Ihan kaikessa suhteessa auennu silmät, ihan sen kaikissa merkityksissä. Koska mä olin seiskaluokalta lähtien yrittäny alkaa olemaan jotain hienompaa, jotain erilaista kun muut. Luulin toteuttavani itseäni, tekeväni niinkuin itse haluan, mutta ei se ihan niinkään ollu. Koska se oli sitä, että mun piti pukeutua näin ja näin, että pystyin olemaan tätä ja tätä. En niinkun mä ite olisin halunnu pukeutua, vaikka mä luulinkin sillon sen olevan niin.

Ja sit ne oikeesti meni niin suuriks ne paineet, että en mä enää oikeesti ite valinnu millasia vaatteita mä halusin, vaan sellaset vaatteet kun mulla piti olla, että mä pystyin olemaan sitä, mitä mä muka halusin olla. Se ei ollu mitään mun omaa, vaikka niin aina väitinkin. Ja kyllä noi kaikki on siinä oikeessa, se oli suojamuuri. Kyllä mä sen myönnän, mutta mä en kadu sitä. Koska ilman sitä suojamuuria mä en ois selvinny yläasteella niin pitkälle, vaan mun elämä olis oikeesti loppunu aika lyhyeen. Se oli suojamuuri, jota ilman mä olisin murtunu. Mä en kadu sitä. Mutta mä tiedän nyt, että se ei ollu sitä mitä mä halusin. Mä en pukeutunu niin sen takia, että olisin halunnu pukeutua niinkun tykkään.

Nyt asiat on vaan niin muuttunu. Mä ostan nykyään oikeesti puhtaasti sitä, mikä musta on kivaa. Mä en välitä yhtään, onko se vaate kuuskytäluvulta ym. vaan mä ostan sitä, mistä mä tykkään, mitä haluan pukea päälleni. Ja se on taas ihan jumalainen tunne oikeesti, se kun tietää mitä haluaa. Koska mä en oo tienny sitä koskaan aikasemmin, mä en oo koskaan tienny mitä mä haluan, ennen tän vuoden kevättä, sillon mä aloin tajuumaan. Ja se, että nyt mä oikeesti tuun näyttämään iteltäni, toteuttamaan itteeni, en olemaan sellanen kun joku muu haluais mun olevan, tai jotakin sellasta, jolla mä suojautuisin maailmalta, en mitään pintaa. Mä aion tuoda esille sen kaiken, mitä mun sisällä on. Koska mun sisällä on niin paljon kaunista.

Hiukset on myös mietitty valmiina ja kampaajalle sit joskus talvella. Aion myös alkaa käyttämään sellasta suht luonnollista meikkiä, kun ennen meikkasin oikeesti aivan mielettömästi, liikaa. Mä haluan tuoda esille mun silmät, koska kaikki on aina pienestä asti sanonu niitä tosi kauniiks ja erikoisiks ja totuus on se, että mä tykkään mun silmistä myös! Ja kun mä tuon ne kunnolla esille, pienellä korostuksella, mä näytän sit tosiaan iteltäni, mutta uskon silti, että kauniilta. Sitten kun mä oon hoikempi, en vielä, pallonaamalla. Mä aion olla jotakin sellasta, että mua ei helposti unohdeta. Jotakin mieleenpainuvaa. Hyvällä tavalla.

No tulikin kirjotettua taas, tästä tekstistä kyllä paisuu ulos taas mun ihan yli-innokas olo! :D Ei vaa, oon ilonen, että mulla on taas hyvä olla, kun se ikävä kausi oli suht pitkä ja tosiaan ikävä. Nyt on taas kaikki aivan mielettömän hyvin.

Ja uskon taas itseeni.

Happy sun

Oooooo hyvä olo! Paino laskee, oon taas nukkunu hyvin, menkat ohi ja eilinen kirppisreissu oli aivan huippu! Matkaan tarttu niin ihania juttuja ja tein parhaan kirppislöydön ikinä! Oma uus tyyli on täysin hallinnassa, tiedän tarkalleen mitä haluan ja oon taas motivoitunut. :) Korviksia eilen ostin, isoja roikkuvia, sit huivin, sellasen ison pipon, ihanan laukun ja kaikkee muuta kivaa! Kirjottelen lähipäivinä taas enemmän!

Cleansing tears

Itkin viime yönä ekaa kertaa todella pitkään aikaan. Tai kyllä mä oon itkeny, mutta en sillä tavalla yksin, itse, omien ajatusten takia. Viime yönä alko vaan ahdistamaan ihan mielettömästi ja sit aattelin, että olis varmaan paras vaan itkee, kun tuntu siltä, että itketti. No sitten itkin, en mitenkään kauheella raivolla, mutta tyynyn märäks. Kyl se sit helpottikin, ihan niinku aattelinkin. Mutta kuinka kauan siitä oli, kun mä olisin itkeny rauhassa ja saanu päästää kaiken ulos, todella kauan.

Mä oon nyt päättäny, että mä vedän tän laihdutuksen äärirajoille. Mä aion olla nyt syömättä niin, että mä en syö about viikon välein, vaan mä en syö ollenkaan. Katon kuinka kauan pystyn olemaan syömättä ja sit syön, jos tulee oikeesti tosi paha olo. Koska mulle ei oo aikaa säheltää ruoan kanssa, mulla ei tosiaan oo siihen aikaa. Mä aion nyt myös ottaa sen lenkin pysyvästi jokaiseen iltaan, pakko. Nytkin mä sit kuitenkin oon syöny sen sunnuntain jälkeen toissapäivänä sekä eilen, ja tää on aivan perseestä.

Mulla alko eilen menkat ja kivuista oon kärsinykin jo monta päivää. Tää on eka kerta ikinä, kun oon syömättä sillonkun mulla on menkat. Menkkojen aikaan mulla on vaan aina niin paha olla, myös henkisesti ja se ruoka on sillon aina ollu ainoo asia, mistä on jotakin iloa. Nyt se muuttuu, mä aion voittaa itseni. Eikä tää tarkota siis sitä, että mä oon rohmunnu koko ikäni aina menkkojen aikaan, koska mulla oli menkat pitkän aikaa kokonaan poiskin. Mutta nyt kun ne taas on täällä, kiitos pillerien, mun täytyy oppia olemaan ilman ruokaa.

Mua ahdistaa vaan niin mielettömästi se, kun tää kaikki on aikataulutettua. Ne on laittanu mulle tarkan rajan, mihin asti mulla on aikaa ja mä en usko, että mä pystyn siihen. Mä oon just sellanen ihminen, koskien ihan kaikkia asioita elämässä ja maailmassa, että jos joku sanoo mulle, että mun täytyy tehdä jotain, niin mä en tasan pysty tekemään sitä. Koska mä haluan päättää sen itse ja onnistua, en että mua uhkaillaan.

Mutta mä yritän. Nyt sit ku oon täysin syömättä, viikkoja, niin painon pitäs sit oikeesti alkaa tippumaan ja nopeesti. Ei se pysty junnaamaankaan, paria päivää pidempään, eli tää on vähän niinkö varma nakki. Mä vaan pelkään, että mulle tulee tästä jotain vakavaa, terveyteen liittyen. Mun on otettava se riski.

Eat my head

hermoraunioolohermoraunioolohermoraunioolohermoraunioolohermoraunioolohermoraunioolo

Smile

Taidetaankin päästä vielä huomiseksi 95 kg alkavaan lukuun!

Happy day

Noniin 97 kiloon ollaan nyt yltetty, alaspäin yritän nyt vielä saada tässä ennenkun syön mitään. Vähän niinkö tossa toissa päivänä äitin kans höpöteltiin, että jos sunnuntaina olis pizza päivä ja vuokrattais leffa. Elikkä siihen ois nyt sit vielä kaks päivää, eli painon pitäs yltää vähintään 96 kg, varmaankaan siihen 95 kg en vielä kerkee pääsemään, mut sit pienen syömisen jälkeen on taas helppo jatkaa. :) Nyt alkaa taas motivaatio nousemaan, koska tää on alin paino mihin oon vielä päässy, 97,3 kg ja nyt mennään siis sellasissa luvuissa, mitä ei oo ennen tossa puntarissa näkyny! Ja painoindeksi laskee ja laskee, just kauhistelin, että tossa 95 kg painossa painoindeksi on jo 34,9 eli iha hullua! Mut tosiaan nyt hyvällä fiiliksellä taas. :)

I've lost my faith, again

Noniin oon taas harhaillu aivan väärillä teillä. Eikä mulla oikein oo selitystä, vähän kipee olo ollu. Mutta paino 100,3 kg, ei oo noussu sen enempää, eli tästä nyt lähtee. Ja lähtee tosissaan. Tänään lenkille, huomenna lenkille, ei ruokaa, vettä vaan. Pitää muistaa vitamiinit. Mulla on ollu ihan sairas väsymys jo monta päivää, pelkään että tää on jotain vakavaa... Toivotaan vaan, ettei oo.

Eilen oli taas sellanen aivan jumalainen olo, mut jotenki sellanen paljon haikeempi kun normaalisti. Jotenki sellanen tosi epätoivonen, tuntu vaan tyhmältä haaveelta, mikä ei koskaan toteudu. Oon nyt ollu jonkun aikaa taas tosi sillai ääääääääääääääääääääääääääääääh, pitäis taas löytää se voima. Heikko olo.

Kirjottelen myöhemmin. Mua on kyl alkanu tää blogikin jotenki ahdistaa, tuntuu et aina ku tuun tänne oon jotenki tosi epäonnistunu ja sit ku en voi puhua ku joku 10 % kaikista niistä asioista, mistä haluaisin puhua. Muut on liian henkilökohtasia. Se ahdistaa. Mut joo yritän, yritän!

Sad music, beautiful thoughts

Noniin eilen kävin lenkillä ja se oli ihanaa! Ja tänään aion mennä, huomenna aion mennä, joka päivä aion mennä ja menen myös. Paino oli laskenut paljon enemmän kun odotin, joka tietty sai tosi paljon lisää sellasta puhkua tähän juttuun, eli vaaka näytti 98,1 kg. Oli ihana eilen suoraan lenkin jälkeen mennä nukkumaan!

Mä en pelkää enää ollenkaan pimeetä. Mä en tiedä, en mä koe, että mä olisin mitenkää sen pelon voittanu, mä vaan oon jotenki muuttunu, ei se tunnu enää ollenkaa kauheelta, pimeä. Eilen olin niin myöhään siellä lenkillä, etten kirjaimellisesti nähny mitään, tai näin, näkyjäkin, mut jotenkin mä koin sen rauhattavana. Ja se hiljasuus, mä rakastan hiljasuutta. Niin kaunista, rauhattavaa. Ja huone on tullu siivottua, nyt tykkäilen tästä taas!

Hyvä olo edelleen, toivotaan, että tää myös kestää. Kuuntelen mielettömän kaunista biisiä.

the sky is grey
the sand is grey
and the ocean is grey
i feel right at home
in this stunning monochrome
alone in my way.
i smoke and i drink
and every time i blink
i have a tiny dream
but as bad as i am i'm proud of the
fact that i'm worse than i seem

what kind of paradise am i looking for?
i've got everything i want
and still i want more.
maybe some tiny shiny thing
will wash up on the shore.

you walk through my walls
like a ghost on tv.
you penetrate me
and my little pink heart
is on its little brown raft
floating out to sea.
and what can i say
but i'm wired this way
and you're wired to me,
and what can i do
but wallow in you unintentionally?

what kind of paradise
am i looking for?
i've got everything i want
and still i want more.
maybe some tiny shiny key

will wash up on the shore.

regretfully,
i guess i've got three
simple things to say.
why me?
why this now?
why this way?
overtone's ringing,
undertow's pulling away
under a sky that is grey
on sand that is grey
by an ocean that's grey.

Lovely day

Jumalainen olo. Ei mitään muuta sanottavaa. Kaunista.

Aamulla paino 99,4 kg ja kyllä, hymykasvoin mennään!

Katse tuntuu kirkkaalta pitkästä aikaa.

Tää on se katse, millä mä nään koko maailman.

Ja tää katse avaa mun sydämen.

And today I smile again

AHAAAAAAAAAA fiilis. Onnellinen olo. Usko tulevaisuuteen. Pää täynnä, hyviä juttuja. Tunnen itseni.

Oon nyt siivonnu huonettani, raivannu kaikkee vanhaa minää täältä pois, koska mä oon muuttunu niin paljon. Mä oon oikeesti vihdoin löytäny itteni. Mä tiedän kuka mä oon, mitä mä haluan... joo joo oon sanonu monta kertaa, mut se vaan tuntuu joka kerta niin hyvältä, joka kerta paremmalta kun viimeks. Niin hyvältä.

En oo vielä varma pääsenkö sittenkää lenkille, koska siellä sataa melkein koko ajan. Oisin halunnu mennä, toisaalta edelleen hirvee päänsärky ja väsyttää, näkö on sumee ja silmiin sattuu. Joten en tiedä, katotaan. Ainakaan en oo vesisateeseen lähössä.

Puhuin joskus, että haluaisin tehdä sellanen listan missä olis juttuja, joita haluaisin tai aiokoisin tehdä sitten kun paino on alhaalla, oma kämppä jne. Mut sit en oo tehny sitä vielä ja taidan tietää syyn miksen: en mä halua elää minkää listan mukaan, mä haluan elää tunteiden mukaan. Mä teen sitä mikä tuntuu hyvältä ja se voi olla aivan mitä vaan. Ei mitään suunniteltua elämää.

Nytki on vaa sellanen olo, että pää meinaa haljeta, se on niin täynnä kaikkee. Tuntuu vähän niinku siltä, että olis tukossa, mut sit kuitenkaa ei sillai huonolla tavalla. On vaan jotenkin mielettömän hyvä olla, jotenki nii luottavainen olo, onnellinen olo. Äh en tiiä, mutta muistan hyvin ajan, eli koko mun elämän tästä taakse päin, tai keväästä taaksepäin: mun pää oli aina tyhjä. Typötyhjä. Pää täynnä tuntuu paremmalta.

Mutta jatkan nyt siivousta, huomenna kirjottelen sit taas. Ja yhtä hyvillä fiiliksillä, lupaan!

Today trip seems shorter

Eilen yöllä iski kauhee ahdistus, että kolme kuukautta aikaa, 30 kg pitäis tippua ja pää meinas alkaa paisumaan ja ois lopulta varmasti haljennu, kunnes sit aloin miettimään tarkemmin. Nyt on 13. päivä syyskuuta, mun pitäis muuttaa tammikuun aikana, eli aikaa on tammikuun loppuun asti noin 4,5 kuukautta, huh! Eli mä kerkeän VARMASTI laihduttamaan 30 kg, ehkä jopa enemmän, toivottavasti enemmän. Joulukuussa pitäs viimestään alkaa sit elämään normaalia elämää, käydä kaupoissa jne. Kyllä tää kai tästä. Pakko.

Nyt oon kolme päivää ollu syömättä, tai siis tää on kolmas päivä. Maha on kurninu paljon normaalia enemmän, itseasiassa tosi paljon, melkein koko ajan, mutta tänään ei oo. Tähän alkaa taas tottumaan. En oo käyny siellä lenkillä vielä, mulla on ollu niin paljon muuta tekemistä ja sairas päänsärky, mutta tänään oon luvannu itelleni, että meen ja sillonkun mä lupaan, mä varmasti menen. Eli tänään sitten, illalla, täytyykin muistaa laittaa mp3 soittimeen musaa, jotain kunnon musaa!

Sit varmaankin huomenna tai ylihuomenna siivoon huoneeni. Huiii kuinkaha kauan siitä oikeesti on, kun oon tän huoneeni siivonnu, kauan... Laitan noi valot tohon seinälle, tollaset sydänjouluvalot, ihanat, ja sit otan julisteet pois seiniltä, kenkiä pois hyllystä jne. Korut pitäs järjestellä, niitä on ympäri huonetta. Hmm, musta tuntuu hyvältä siivota, se tulee olemaan kivaa, mutta tää ei kuulosta normaalilta. Mä en tykkää siivoomisesta, tässä on nyt joku juju oltava...?

Mun käsistä on melkein kokonaan hävinny raskausarvet. Kattelen niitä melkein päivittäin, koska luulen aina, että mun silmät vaan valehtelee, kun ne on oikeesti melkein kokonaan poissa. Ne oli ennen ihan tulipunaset, syvät arvet ja niitä oli paljon. Nyt ne on tosi haaleet, niitä on vähän ja ne on ihan tossa ihon pinnassa. Huippua. Mä uskon, että kun mä laihduin vielä lisää, ne katoaa tyyliin kokonaan. Mahtavaa. Mun vatsa on ainakin nyt pienentyny paljon, oon katellu peilistä, se on paljon pienempi. Muusta en tiedä, mutta kyllä tää tästä, kaikki lähtee, varmasti!

Pitäis kai miettiä jo valmiiks joku päivä, millon vois syödä, ettei sit vaan syö aiemmin. Toisaalta, voisin vaan mennä niin pitkälle kun vaan pystyn ja syödä sit vasta. Voisin vaikka kokeilla, että kuinka kauan voin olla syömättä. Mutta maximissaan kaks viikkoa, muuten menee jo hengenvaaralliseks. Eli tällee mennään!

Rakastan tota selkää, rakastan tota kuvaa. Niin kaunis.

Someone whose name I do not know

Eilen sain purettua äitille, mun pää oli niin täynnä. Nyt on paljon parempi olo, tuntuu että pystyy taas hengittämään, että on lupa ajatella ja tuntea. Mä olin tukossa, täynnä. Mutta mua pelottaa edelleen. Mä en voi muuttaa tammikuussa, jos mun paino ei oo alle 70 kg. Mä en voi muuttaa, jos mun olo on tällanen. Mutta mä menin lupaamaan, koska mua kiristettiin, mä menin lupaamaan, että mä meen laitokseen, jos mä en muuta tammikuussa. Mutta tiedättekö mitä, mä en tosiaankaan mee. Jos ne uhkaa, jos mä en saa esim. yhtä kuukautta lisäaikaa, mä lähden kotoo sitten yksinäni, enkä enää koskaan palaa. Sen jälkeen mä oon omillani.

On jotenkin helpottavaa ajatella, että tää ei oo mikään unelma, tää on asia, jonka on pakko tapahtua. En mä osaa ajatella, että tää olis mikään haave, eikä tää oo. Tää on mun elämä. Mutta mä tiedän, että kun mä saan painon alas, mua ei estä enää mikään. Sitten mä oon vapaa, oma itteni ja vahvempi kun kukaan muu ikinä. Mä osaan kuvitella itteni, väärin, mä nään jo itteni. Koska mä oon niin lähellä, niin lähellä.

Kaikki luulee edelleen, että mulla on joku pelko kulkea ihmisten ilmoilla, mennä ulos tästä talosta jne. Että se olis joku suuri juttu, joku niin kauhee pelko, että mä en itekään tietäis mistä se johtuu. Mutta asiat ei oo niin, mulla ei oo mitään ongelmaa mennä ulos, sillä tavalla, mä en vaan voi mennä tän näkösenä. Se järkytys minkä mä koin, kun mä katoin sillon peiliin ja kävin puntarilla, se on mun  mielessä koko ajan.

Ehkä mua nyt jopa pelottaa, että se ei koskaan tuu lähtemään mun mielestä, vaikka mun paino tippuiskin, että
peili tulee valehtelemaan mulle aina. Ja ettei puntarin hymynaama auta. Mun täytyy vaan uskoa, ettei niin

käy. Ei asiat voi mennä niin huonosti, koska mä oon nyt jo niin pohjalla, en mä voi tippuu tästä enää yhtää alemmas. Suunta voi olla ainoastaan ylöspäin. Tällä voimalla mä kiipeän ylös.

On niin hassua ajatella, että mä oon onnellinen tästä mitä mulle on tapahtunu. En tästä, että mun paino näyttää kolmenumeroista lukua, vaan tästä mihin kuiluun mä tipuin ja kuinka mä oon tullut jo näin paljon ylöspäin. Kuinka mä oon ihan täpärällä, että yletän sen kuilun reunasta ottamaan kiinni ja nousemaan maailmaan. Koska ilman näitä kaikkia tapahtumia, nyt parin vuoden aikana, mä en koskaan olis löytäny itteäni, tullu kokonaiseksi ihmiseksi.

Mä olisin vaan ollut joku, tehnyt jotakin, yrittänyt, enkä koskaan olis tienny mitä mä elämältä haluan, vai haluanko mitään. Ja mulla on kyllä ollu villit ajat, kyllä mä oon kerenny kokeen kunnon teini-iän, kyllä mä tiedän ne jutut, enää mä en koe, että mä olisin jääny paljosta paitsi. Koska tää on antanu mulle niin paljon enemmän, kun mitkää dokaukset ja kusipää jätkät ikinä. Tää on jotain niin paljon suurempaa.

Kyllä mä oon edelleen villi, sisimmässäni, ja mä aion kokea paljon, niin paljon. Mutta mä aion tehdä kaiken viisaasti, en sekoilla, vaan elää. Mulla on päämääriä, mulla on joku ihan sairaan upee käsitys elämästä. Välillä musta oikeesti tuntuu, että mä en oo normaali, ei sillä, että haluaisinkaan olla, mutta että mä oon niin erilainen kun kaikki muut. Mä ajattelen niin paljon enemmän, koko mun maailmankuva, kaikki elämän peruspilarit, ne on jotain aiva uskomatonta. Ja mä niin ootan sitä aikaa, että mä saan avata jollekin mun maailman, näyttää miltä tää kaikki tuntuu, kuinka kaunis maailma on. Koska niin moni ei sitä tiedä, niin moni vaan harhailee.

Mulle on sanottu, että oon ainutlaatunen ja mä uskon, kyllä mä oon. Enkä mä tiedä, mun hengitys vaan pakahtuu kun mä edes avaan silmäni. Mä meinaan kuolla joka kerta, tukehtua, kuinka hyvältä tää kaikki tuntuu. Tää on jotenki, en tiedä, jotain niin kaunista. Mutta mua pelottaa, mä en tiedä mitä mä pelkään. Musta tuntuu, että tässä ei voi mennä mikään pieleen, ettei oo olemassa mitään tapaa, millä mä voisin epäonnistua. Mutta mä oon vaan täynnä pelkoa, jostakin sellasesta, mitä en tiedä, mitä mä en osaa ajatella, sanoa, tuntea. Jotakin niin suurta, pelottavaa.

Tavote 70 kg joulukuuhun mennessä. Sen jälkeen alaspäin, omaa tahtia, 55 kiloon, omassa elämässä. Pois tästä kuilusta, ulos maailmaan, näkemään, tuntemaan, elämään. Kuka tai mikä vois estää mua, jos mä itse sanon, että mä pystyn siihen, että mä uskon itseeni. Tää on vain ja ainoastaan musta kiinni. Mikään ei voi estää, mitään ei voi tapahtua, mikään ei voi mennä pieleen, kun mä vaan itse luotan.

I am bound to live

Uskaltauduin muutama tunti sitten puntarille, olen tyytyväinen. Huomenna vähintään 101 kg.

I would have disappeared without a trace

Noniin, se on nyt sitten päätetty, mä muutan tammikuussa omaan kämppään. Saatiin vanhempien kanssa puhuttua, ettei mun tarvii lähtee mihinkään laitokseen ja ehtona oli sit se, että mä tosiaan sit lähden täältä tammikuussa, jos jään, mä joudun laitokseen. Eli mä tosiaan lähden. Ne lupas avustaa kämpän ettimisessä, takuuvuokran maksamisessa ja henkisen tuen saannissa.

Mä oon toisaalta nyt tosi helpottunu, onnellinen, mutta toisaalta mulla on nyt hirveet paineet. Ehkä sekin on hyvä juttu, mulla on kolme kuukautta aikaa, painoa pitäs tippua vähintään 30 kg. Eli se on sit 10 kg kuukaudessa tai ei mitään, tästä on nyt mun koko elämä kiinni. Huomisesta alkaen alotan joka päiväsen lenkkeilyn ja tästä päivästä lähtien oon nyt ollu syömättä. Näillä mennään, pakko onnistua.

Aivan mieletön päänsärky päällä, ja kyllä: mulla on nälkä. Mutta mä juon nyt vaan vettä ja tosiaan aion pitää tän näin. En tiiä, ei kai mulla oikeesti oo ees mitään mahdollisuutta enää retkahdella, koska mä en oo sellanen ihminen, että mä antasin periks ja tässä tosiaan on mun koko elämä kyseessä. Mä en vois antaa itteni tehä sitä, mä en pystyis antamaan sen tapahtua.

Nyt jatkan sit kirjottelua tänne joka päiväsesti ja huomenna sit puntarille. En tiedä paljon paino on, toivosin vaan niin hartaasti, että alle 105 kg, koska muuten mä kuolen. Mä sain vaan niin hirveen stressin kaikesta, että mun tosiaan oli pakko syödä. En osannu ajatella, en saanu ajatella, mun piti syödä, että mä en kerkeis miettimään. Toisaalta, onko mahdollista lihoa 10 kg kahdessa viikossa? Musta tuntuu, että mä oon takas 110 kg ja mä en tosiaankaan kestä, jos mä oon. Ahdistaa.

Huomiseen sit. Nyt meen kärpertymään lämpösen peiton alle ja laitan kynttilät palamaan. Ei hymyilytä, ei oo hyvä olla, mutta silti oon nyt ilonen. Ne uhkas, että ne tulee huomenna hakemaan mut Vaasaan, laitokseen. Jos tää ei olis menny näin, jos ne ei olis uskonu mitä puhun, mä olisin lähteny tänään ja mä en olis enää ikinä tullu takas. Ja vaikka olis ollu poliisit perässä, ne ei olis koskaan löytänyt mua. Mä tosiaan oon onnellinen.

Koska mä en halua jättää elämää, maailma on niin kaunis.

Tarkoitinko karkaamista vai kuolemaa? Kumpaakin.

Maybe this says it all

Tänään minulla ei oo sanoja

Joku voisi sanoa

että katseeni on tyhjä

mutta se ei ole totta

Minä olen täynnä

aivan liian täynnä

sanoja

mutta joku kielsi minua kertomasta

ja siksi minä tiedän

että huomennakaan minulla ei ole tämän parempi olla

Hiljaa

I'm coming , wait for me

Palaan muutaman päivän päästä, en ole kuollut, ainakaan fyysisesti. Yritän koota palaset, joita nää tyypit heittelee ympäriinsä. Pikaliimaa, sitä mä tarviin. Mua ei enää rikota.

Sain takaisin jonkun, jota olen salaa kaivannut. Mutta mä en pidä siitä, mua ahdistaa, koska mä en halua satuttaa ketään. Haluaisin vaan olla pimennossa, yksin, rauhassa. En halua, että musta välitetään. Mä en voi luvata mitään, mä oon niin keskeneränen. Mua sattuu.

Miten kerrotaan toiselle, ettei omista elämää? Mä päätin, että mä kerro mitään, ennenkun mä oon valmis, mutta mua painostetaan, vaikkei kukaan sitä yritäkään, musta vaan tuntuu siltä. Suosittelin unohtamaan mut, mutta tää ei halunnu. Sano, että mä oon ainutlaatunen. Niinhän mä oonkin, mutten vielä näytä siltä, musta puuttuu palasia, jotka mun täytyy itse luoda. Sano, että mä oon mystinen. Niinhän mä oonkin, aivan liian mystinen, melkeimpä jopa läpinäkyvä, olematon.

Alotan ens viikolla lenkkeilyn, ihanaa kun on syksy. Menkat loppuu ja kaikki on taas hyvin. Voin olla syömättä ja paino laskee. Puntarista on tullu mulle hirviö. Mutta mä en aio sairastua, mä haluan vaan elää, mä en halua olla täydellinen, mä haluan olla oma itseni.

Mä en osaa enää kuunnella tai lohduttaa, mä pelkään niitä sanoja, joista huokuu pimeys. Koska ne sanat tunkeutuu mun sisään, musta tuntuu, että ne pääsee mun muurin läpi. Ja jos mä vastustan, ne vie multa sen ihmisen, jota mä haluaisin vaan auttaa. Jolle mä haluaisin näyttää maailman.

Kaikki vaan kiristyy.

Show me why

Eilen sain yllätyksen, mua hymyilytti, tuntu kivalta, pitkästä aikaa. Kaikki on vaan niin pielessä, enkä osaa, eikä mun anneta yrittää. Menkat alko tänään pillereiden ansiosta. Oon taas syöny. Miks mä en onnistu? Mä en tiedä mistään mitään ja mua kiellettiin ajattelemaan. Mä en pysty olemaan. Nyt mä taas ikävöin, kaikki on vaan niin päin persettä. Enkä mä osaa enää edes uskoa, kello tikittää.

Anxiety, everything is just fine

En jaksais ajatella mitään. Pää on niin täynnä ja samalla niin tyhjä, en uskalla ajatella asioita, yritän vaan hyväksyä, yritän vaan olla. Mä en uskalla ajatella, koska mä uppoudun sinne kokonaan. Mä en uskalla ajatella, koska mä pelkään, että mä lakkaan uskomasta itseeni. Niin on käynyt ennenkin ja tämä on tulos: olen varmasti taas takaisin siinä samassa vanhassa painossa. En uskalla mennä puntarille. Yritän kaikkeni.

Pitäis taas löytää se viha ruokaa kohtaan, kaivaa se täältä mun sisältä, koska nyt se on uponnu jonnekin. Kyllä mä sen tunnen koko ajan, se on ihan tässä pinnassa, mutta mun täytyy saada siitä ote. Tää on vaan niin pelottavaa, kuinka kaikki on yhteydessä toisiinsa, kuinka kaikki, koko mun elämä riippuu tästä, roikkuu tän varassa. Ja jos mä yritän liikaa, mä voin pudota. Ja jos mä en yritä ollenkaan, mä roikun tässä aina. Mä haluan jalat maanpinnalle, mä haluan elää. Ja mä tiedän: jos mä jään tähän roikkumaan, tää köysi kuristaa mut.

Nyt oon saanut taas nukuttua pitkästä aikaa ihan hyvin. Ja sain selvitettyä asiat vanhempien kanssa, ne on mun kanssa samaa mieltä, ne ei suostu huostaanottoon. Mä aion saada sen asunnon talveks, mä aion muuttaa. Mä aion pudottaa painoa. Mä aion tosissaan keskittyä. Mulla on kaikki nyt ihan hyvin, mä oon ihan ookoo. Mä vaan katon ylöspäin, enkä saa unohtaa. Mä pääsen täältä pois.

Huomenna meen puntarille, pakko mun on kohdata totuus, vaikka se ei varmasti miellytä mua. Mua pelottaa vaan niin sairaasti. Niin, mähän oon vahva, kyllä tää tästä. Tän on pakko.

I'm back , and I never go away, or forget

Uusi alku. Viimeinen tie onneen.

I feel strong today , even though I was already weak

Oli sellanen olo, ettei jaksa kirjottaa, mut sit fiilis muuttu ja päätin nyt jo jotakin kirjottaa. Eli tosiaan oon hyvin pystyny olemaan eilisen ja tän päivän kokonaan syömättä, yritetään taas mennä niin lujaa vauhtia alaspäin kun ikinä on mahdollista. Koko ajan juostaan kusella ja vettä juodaan. Nyt oon muistanu noita vitamiinejakin ottaa. Ihan terveeltä ei meno vaikuta senkään takia, että mulla nyt sitten tossa syömisten jälkeen tullu tosi paljon verta ku oon käyny vessassa.

Ainoo mitä voin toivoa olis se, että se ei olis mitään vakavaa, vaan jotain ummetusta vaan. Vatsa ei oo ollu kipee tai mitään, joten luotetaan siihen, ettei toi vaiva jatku nyt kun tässä oon taas syömättä.. ja en muista oonko sanonu, mutta ne kilpirauhaskokeen tulokset tuli sillon aikoja sitten ja niissä ei siis mitään vikaa ollut, aivan normaalit, onneks. Sit lääkärissä käynnin jälkeen sain lääkkeet, joilla pitäis sitten saada menkatkin alkamaan. Mietin aluks, että en ois vielä alkanu niitä lääkkeitä syömään, mutta muutaman päivän sisään kyllä alotan. Ettei sitten tuu oikeesti mitään vakavampaa, aina se on riski mitä kauemmin menkat on poissa...

Asuntohommat etenee hyvin nyt, mutta tosi stressaaviakin juttuja on tapahtunu: mulle nyt sitten suositellaan huostaanottoa. Joka tapauksessa sitä ei voida tehdä, ellen minä, äiti ja isä allekirjota papereita, ja melko varmasti niin ei tuu käymään. Huostaanotto ei todellakaan oo sitä mitä mä tarviin, mutta onneks ne kerrankin kuuntelee munkin mielipidettä. Musta on aina vaan niin naurettavaa, että ne muka tietää mitä mä tarviin, koska minä jos joku tiedän mitä mä tarviin, mä tunnen itseni, ne ei tiedä mitä mun pään sisällä liikkuu, mihin mä pystyn ja mihin en tai, että mistä se kaikki on kiinni.

En tarkota sillä: kuuntelen aina mitä muut suosittelee ja mitä muut on mieltä, mutta tyyliin mun omahoitaja ja lääkäri on jutellu mun kanssa kunnolla viimeks toukokuun alussa, niin aivan naurettavaa, että ne nyt sitten tietää muka missä mennään ja nimenomaan sen, että mä en kuulemma oo päässy yhtään eteenpäin. Mun päässä on alkanu kevään jälkeen raksuttaan niin monta kelloa, niin paljon asioita oon ymmärtäny, niin paljon uusia juttuja oon löytäny, ja ne ei tiedä niistä mitään. Silti ne muka tietää kaiken, onneks mun ei tarvii uskoo ta hyväksyy sitä, onneks mun ei tosiaankaan tarvi.

Opiskelupaikka on katottu, tukiasuntoon on tarkotus hakea, laihdutus etenee, talvella pitäis päästä sitten muuttamaan ja ens syksynä alottaa opiskelut. Ja edelleen kun puntari näyttää enintään 80 tai 75 kg mulla alkaa "elämä", ei oikee elämä, sellanen testielämä. Alan käymään kaupassa, kaupungilla, ihmisten ilmoilla. Totuttelen, opettelen, pikku hiljaa ja sitten paino onkin jo 60 kg ja oon valmis aivan kaikkeen. Älkääkä litistäkö mua, kyllä mä tiedän itekin, ettei se oo noin yksinkertasta, kunhan höpötän! :D
Tai kyllä se menee noin, mutta ei sitä tosiaankaan voi noin yksinkertasesti ilmasta, tähän tarvis romaanin, mutta pääasia on, että mulla itellä on suunnitelma, sen mukaan pyritään hommat hoitamaan ja toivotaan vaan, että menis edes jotenkin sen suunnitelman mukaan.

Musta on jotenkin hassua, kun joskus multa aina kysyttiin, että mitä sitten jos mulle tuleekin nyt joku tosi vaikee juttu elämässä eteen, että kaikki suunnitelmat menee paskaks, että vajoon takas sinne mistä oon noussu... mä en osannu koskaan vastata muuta kun, että ei sellasta voi tulla, ei niin isoa juttua, joka sais mut vajoomaan takasin tai luopumaan mistään, mitä mä nyt oon suunnitellu.

Toivotaan, että tää voima kestää, koska mulla on vaan niin vahva olo. Ei sillä tavalla, mutta omalla tavallaan, mulla on voimaa sellasiin asioihin, mutta ei niihin tavallisiin, mihin kaikilla muilla on. Väärinpäin mennään, mutta kyllä mä nekin voimat vielä löydän, varmasti kun vaan pääsen etsimään!

I came back , and I never left

Siis huh, mä oon eläny viimeset neljä päivää aivan kauheessa pelossa. Oon lykänny tota puntarillle menoa ja olin aivan varma, että oon takasin siinä 110 kg:ssa, koska mulla on ollu sellanen toooooosi mukava syömisputki tässä tosiaan perjantaista lähtien.

Mutta nyt paino näytti 98,5 kg ja oon vaan niin ilonen! En oo teitä hylänny, pääsi vaan tossa pari päivää sitten melkein unohtumaan tää projekti väliaikasesti, mutta nyt oon palannut, eilen alotin syömättä ja eteenpäin mennään. :)

Ja ainoastaan perjantaina söin karkkia ja suklaata, lauantaina söin jäätelöä ja keksiä, sen jälkeen ei ollu sitten kun ihan ruokaa ruokaa vaan, kotiruokaa ja leipää. Mutta nyt osaan sitten taas olla syömättä, kun sain kokea sen hirveen tunteen mitä se aiheuttaa. Oli niin äklö ja iso olo ja kaikkea!

Tekee mieli tomaattia! Kirjotan varmaan huomenissa lisää, koska nyt on tapahtunu niin paljon mun elämässä, tullu sellasia käsiä ketkä ottaa mut vastaan, sellasia sydämiä jotka haluaa auttaa ja tukea. Mutta myös outoja asioita on tyrkytetty ja suositeltu, jopa painostettu tosi paljon, mutta luulen että nyt tosissaan tiedän, mitä mun tulevaisuudessa odottaa ja tieto siitä, että tää oikeesti on mahdollista, että joku muukin uskoo, on mahtava.

Hello

Joo en mä haluu sanoo mitään, ei mulla oo mitään puolustusta, mä vaan oon näin pässi. Että mä syön ja syön ja syön, enkä tiedä miksi. Jotta mulla vois olla paha olo?

Faith and I

Mua itkettää. En tiedä, onnesta, surusta? Mulla on vaan niin mieletön ikävä. Ikävä ihmisiä, ikävä elämää, ikävä maailmaa. Ja mulla on ikävä ihmistä, ketä en oo koskaan edes nähnyt. Mä vaan toivon meidän osalta niin paljon, että se jaksais odottaa mua, että sekin uskois meistä jotakin, ettei se kyllästyis. Mulla on ikävä sitä, koska ei olla puhuttu pitkään aikaan ja mun tekee pahaa, koska mä tiedän, etten mä pääse vielä syksylläkään tapaamaan sitä. Ja koska mä pelkään, että se unohtaa mut, ettei se jaksa enää välittää. Enkä mä voi tehdä asialle mitään.

Enkä mä voi sanoo mitään varmaks, mä en tiedä mitään varmaks. Mä en voi luvata mitään, en itelleni, enkä sille, en kellekään. Koska mä elän koko ajan yhtä suurta riskiä. Mä voin tippua tästä millon vaan. Vajota taas pohjalle, joutua alottamaan alusta. Mutta mä en voi tehdä mitään muuta kun vaan yrittää. Ja välillä musta tuntuu, etten jaksa uskoa ollenkaan, että tää on vaan joku mun unelma, joka ei koskaan tuu toteutumaan. Että mä vaan istun täällä ja odotan sitä aikaa, kun olisin valmis siihen kaikkeen ja sitä aikaa ei koskaan tuu. Mä vaan odotan, istun täällä ja koko maailma lipuu mun ohi. Mutta ei mulla oo mitään muuta tehtävissä.

Toisaalta mä oon täydessä umpikujassa. Mä tiedän kyllä mihin suuntaan mun pitäis mennä ja kyllä mä tiedän, että mä liikun sitä kohti, mutta liian hitaasti. Mä en tiedä kerkeenkö mä maailman mukaan, kerkeenkö mä elämäni mukaan, vai jäänkö mä vaan tänne istumaan. Mutta kun mä en vaan yksinkertasesti pysty tekemään mitään, en tän näkösenä, en näissä tunteissa mitä mun sisällä liikkuu, tää ei oo vaan este, tää on.. mä en tiedä, ei oo sanaa kuvaamaan. Kyllä mä tiedän, mun pitäis vaan uskoa... välillä ei vaan pysty.

Mitä jos minä vain odotan turhaan?

Toissapäivänä oli se kuuluisa, kauan harkittu pizzapäivä ja söin kokonaisen pizzan + salaattia. Ja eilen söin myös, enkä tiedä miksi, jonkun atrian valmis ruoan hirviruukun, ja kolme näkkäriä + juustoa. Ja tänään minut palkittiin mukavalla 99,8 kg painolla. Miksei vihreistä opi? Mutta vasta ensimmäinen oikeesti mässäilypäivä.

I do not know what's going on

Nyt on ollu pari päivää sellanen olo, ettei oo jaksanu kirjottaa tänne, nytkään ei jotenkin yhtään huvita, en tiiä mitä sanoisin, outo olo. Mutta paino on nyt taas laskenu, aamulla näytti 97,9 kg, eli alle kolme kiloa enää siihen kolmanteen tavotteeseen eli 95 kiloon. Eli tää juttu sujuu hyvin, mutta muuten ollu sellanen paljon normaalia paskempi olo jo monta päivää.

Nyt kun oikein aloin aattelemaan, niin mä en oo hymyilly ollenkaan. Mä en oo kokenu mitään juttua niin kivaks, että oisin hymyilly. Normaalisti hymyilen aina kun aattelen jotain juttuja, mutta nyt en tiiä... ja väsyttää ja ärsyttää ja huooooooooh. Miks mulla on koko ajan sellanen tosi epäonnistunu olo, vaikka oon laihtunu jo 12 kg? Tuntuu, etten oo laihtunu ollenkaa. Tuntuu, että mä vaan unelmoin, kuvittelen, mutta en saa mitään aikaan.

Eilen mua alko pelottaan hirveesti noi vitamiinien puutosoireet, koska vaikka mä sanoin, että mä syön noita joka päivä, niin todellisuudessa mä oon unohtanu ne ihan kokonaan, enkä oo ottanu kun muutaman tässä kolmen kuukauden aikana. Eilen tuntu, että hammas ois lähössä irti ja joku päivä sitten vessassa ollessa tuli vähän verta. En mä tiiä, kai mä vaan kuvittelen.

Mutta joo: alaspäin mennään, yritetään olla vähän paremmalla mielellä, suunnitellaan tulevaisuutta, kaipa tää tästä. Kyllä mä sitten enintään 80 kg painossa huomaan sen eron oikeesti, mua vaan nyt vaivaa joku. Ja hei, vaikka en huomaiskaan peilistä ja kosketuksella, niin kyllä mä nään sen sitten vaatteista ja uskon vaan sitä vaakaa, se jos joku on aina oikeessa!

Today I feel very wise

Vitamiinien puutostilojen oireita:

- anemia
- ärtyneisyys
- masennus
- väsymys
- ruokahaluttomuus
- näön heikentyminen
- ihon kuivuus ja karheus
- haavaumien parantumisen hidastuminen
- ihottumat
- limakalvojen ärtyneisyys, tulehdukset ja verenvuodot
- suupielten halkeilu
- silmäkulmien haavaat
- heikentynyt vastustuskyky
- ientulehdukset
- hampaiden ja luuston heikentyminen
- kasvuhäiriöt
- muut verenvuodot
- keripukki
- pellagra
- beri-beri
- osteomalasia
- riisitauti
- sydän- ja verisuonisairaudet

Not feeling so good

Eilen söin vielä sitten grillattua kanapihviä ja salaattia, koska taas tuli vieraita ja piti syödä, nälkä ei ollut, koskahan mulla viimeks edes on nälkä ollu. Siitä huolimatta paino ei onneks ollu noussu eilisestä kun 100 grammaa ja nyt sitten mennään taas alaspäin, eikä syödä. Vielä yks verikoe edessä loppuviikosta, kilpirauhaskokeita, en jaksais. En jaksais ajatella, mutta en mä ajatelekaan.

Mutta joo nyt on ainakin ihan varmaa, että en kerkee laihtumaan siihen 70 kg kun aikasintaan syyskuun loppuun mennessä, eli menee aika reilusti silti se syksy ohi. No mutta aina on olemassa ens syksy ja kyllä se talvikin on ihanaa aikaa. Pitää vaan tehdä parhaansa, yrittää olla mahdollisimman nopee, kyllä tää tästä. Ei mulla sinänsä oo mikään kiire, haluan vaan sitten olla oikeesti tyytyväinen, oikeesti onnellinen, en vaan yrittää väkisin olla. Enkä uskalla yrittää olla onnellinen, mä tiedän kyllä sitten kun mä oon valmis elämään.

Kattelin asuntoja netistä, ei oo rahaa, liian pieni, muuten vaan kamala, ei oo parveketta, ei saa ottaa lemmikkejä, kuolemanloukku. Mun on pakko päästä sinne jonnekin tukiasuntoon, koska muuten en pääse minnekään. Mutta toisaalta en aio asuu paikassa, jossa joku vahtii koko ajan mun tekemisiä ja kyttää kotiintuloja. En tiiä, nyt ei jotenkin huvita kirjottaa. Eikä oo mikään ihmeelline olokaa, ei oo oikein ees hyvä olo. Väsyttää, pelottaa, ahdistaa. Taidan mennä kattomaan jotain leffaa, kirjottelen huomenna... Sori.

Ask me anything

En tiedä kiinnostaako ketään, mutta laitoin sähköpostiosoitteeni esille, jotta joku voi jotakin kysäistä, mitä mieleen juolahtaa. Julkaisen niitä kysymyksiä sitten täällä blogissa aina kun niitä on muutama kertynyt. :) Mutta täällä minä olen, saa kysyä mitä vain!

tii-mari@wippies.fi

Closer every day

Käytiin veljellä kylässä ja söin siellä sitten muiden kanssa kaks tortillaa, täytteenä: jauhelihaa, salaattia, juustoraastetta ja kermaviilikastiketta. Vatsa ihan täys, vähän aika sitten oli vielä kipeekin, mutta nyt ei onneks. Kuitenkaan en ahminu tai mitään, ei se taaskaa maistunu mitenkää erikoisen hyvältä.. mun oli vähän pakko syödä, olis ollu epäkohteliasta jättää syömättä kun tarjottiin ja kaikki muut söi.

Nyt vaan toivon niin hartaasti, ettei paino olis huomenna noussu ihan kauheesti. Hyväl säkäl sit taas takas siinä 100 kg:ssa, huoh! No mutta nyt voi taas olla hyvillä mielin olla syömättä pitkän aikaa, eikä tarvii pelätä pyörtymistä ym. Ei sitä syömistä voi aivan kokonaan välttää ilman, että olis sairaalakäynti edessä, joten iha hyvä näin. Ei sovi valittaa, mä kun en sille mitään voi, täytyy vaan hyväksyä asia.

Nyt on sellanen mukava, mutta väsyny olo. Jotenkin ei ehkä niin vahva olo kun ennen, mutta huomenna sitten taas parempi, tänää on ollu nii paljo kaikkee menoo ja tekemistä. Hymyilyttää siltikin, mä tiedän tän jutun niin varmaks: mä onnistun tässä, mikään ei voi estää mua. Mä en voi edes kuvitella, että mä luovuttaisin tai epäonnistuisin, mä en pystyis antaa niin käydä. Ei oo muita vaihtoehtoja kun käydä tää tie loppuun. Mutta tää tie ei oo tuskaan, vaan tää on tie onneen ja elämään.

Those skinny, little ones

 

Mä en enää edes muista aikaa, jollon mulla olis ollu nälkä.