Closer every day

Käytiin veljellä kylässä ja söin siellä sitten muiden kanssa kaks tortillaa, täytteenä: jauhelihaa, salaattia, juustoraastetta ja kermaviilikastiketta. Vatsa ihan täys, vähän aika sitten oli vielä kipeekin, mutta nyt ei onneks. Kuitenkaan en ahminu tai mitään, ei se taaskaa maistunu mitenkää erikoisen hyvältä.. mun oli vähän pakko syödä, olis ollu epäkohteliasta jättää syömättä kun tarjottiin ja kaikki muut söi.

Nyt vaan toivon niin hartaasti, ettei paino olis huomenna noussu ihan kauheesti. Hyväl säkäl sit taas takas siinä 100 kg:ssa, huoh! No mutta nyt voi taas olla hyvillä mielin olla syömättä pitkän aikaa, eikä tarvii pelätä pyörtymistä ym. Ei sitä syömistä voi aivan kokonaan välttää ilman, että olis sairaalakäynti edessä, joten iha hyvä näin. Ei sovi valittaa, mä kun en sille mitään voi, täytyy vaan hyväksyä asia.

Nyt on sellanen mukava, mutta väsyny olo. Jotenkin ei ehkä niin vahva olo kun ennen, mutta huomenna sitten taas parempi, tänää on ollu nii paljo kaikkee menoo ja tekemistä. Hymyilyttää siltikin, mä tiedän tän jutun niin varmaks: mä onnistun tässä, mikään ei voi estää mua. Mä en voi edes kuvitella, että mä luovuttaisin tai epäonnistuisin, mä en pystyis antaa niin käydä. Ei oo muita vaihtoehtoja kun käydä tää tie loppuun. Mutta tää tie ei oo tuskaan, vaan tää on tie onneen ja elämään.