Mä oon toisaalta nyt tosi helpottunu, onnellinen, mutta toisaalta mulla on nyt hirveet paineet. Ehkä sekin on hyvä juttu, mulla on kolme kuukautta aikaa, painoa pitäs tippua vähintään 30 kg. Eli se on sit 10 kg kuukaudessa tai ei mitään, tästä on nyt mun koko elämä kiinni. Huomisesta alkaen alotan joka päiväsen lenkkeilyn ja tästä päivästä lähtien oon nyt ollu syömättä. Näillä mennään, pakko onnistua.
Aivan mieletön päänsärky päällä, ja kyllä: mulla on nälkä. Mutta mä juon nyt vaan vettä ja tosiaan aion pitää tän näin. En tiiä, ei kai mulla oikeesti oo ees mitään mahdollisuutta enää retkahdella, koska mä en oo sellanen ihminen, että mä antasin periks ja tässä tosiaan on mun koko elämä kyseessä. Mä en vois antaa itteni tehä sitä, mä en pystyis antamaan sen tapahtua.Nyt jatkan sit kirjottelua tänne joka päiväsesti ja huomenna sit puntarille. En tiedä paljon paino on, toivosin vaan niin hartaasti, että alle 105 kg, koska muuten mä kuolen. Mä sain vaan niin hirveen stressin kaikesta, että mun tosiaan oli pakko syödä. En osannu ajatella, en saanu ajatella, mun piti syödä, että mä en kerkeis miettimään. Toisaalta, onko mahdollista lihoa 10 kg kahdessa viikossa? Musta tuntuu, että mä oon takas 110 kg ja mä en tosiaankaan kestä, jos mä oon. Ahdistaa.
Huomiseen sit. Nyt meen kärpertymään lämpösen peiton alle ja laitan kynttilät palamaan. Ei hymyilytä, ei oo hyvä olla, mutta silti oon nyt ilonen. Ne uhkas, että ne tulee huomenna hakemaan mut Vaasaan, laitokseen. Jos tää ei olis menny näin, jos ne ei olis uskonu mitä puhun, mä olisin lähteny tänään ja mä en olis enää ikinä tullu takas. Ja vaikka olis ollu poliisit perässä, ne ei olis koskaan löytänyt mua. Mä tosiaan oon onnellinen.
Koska mä en halua jättää elämää, maailma on niin kaunis.
Tarkoitinko karkaamista vai kuolemaa? Kumpaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti