Someone whose name I do not know

Eilen sain purettua äitille, mun pää oli niin täynnä. Nyt on paljon parempi olo, tuntuu että pystyy taas hengittämään, että on lupa ajatella ja tuntea. Mä olin tukossa, täynnä. Mutta mua pelottaa edelleen. Mä en voi muuttaa tammikuussa, jos mun paino ei oo alle 70 kg. Mä en voi muuttaa, jos mun olo on tällanen. Mutta mä menin lupaamaan, koska mua kiristettiin, mä menin lupaamaan, että mä meen laitokseen, jos mä en muuta tammikuussa. Mutta tiedättekö mitä, mä en tosiaankaan mee. Jos ne uhkaa, jos mä en saa esim. yhtä kuukautta lisäaikaa, mä lähden kotoo sitten yksinäni, enkä enää koskaan palaa. Sen jälkeen mä oon omillani.

On jotenkin helpottavaa ajatella, että tää ei oo mikään unelma, tää on asia, jonka on pakko tapahtua. En mä osaa ajatella, että tää olis mikään haave, eikä tää oo. Tää on mun elämä. Mutta mä tiedän, että kun mä saan painon alas, mua ei estä enää mikään. Sitten mä oon vapaa, oma itteni ja vahvempi kun kukaan muu ikinä. Mä osaan kuvitella itteni, väärin, mä nään jo itteni. Koska mä oon niin lähellä, niin lähellä.

Kaikki luulee edelleen, että mulla on joku pelko kulkea ihmisten ilmoilla, mennä ulos tästä talosta jne. Että se olis joku suuri juttu, joku niin kauhee pelko, että mä en itekään tietäis mistä se johtuu. Mutta asiat ei oo niin, mulla ei oo mitään ongelmaa mennä ulos, sillä tavalla, mä en vaan voi mennä tän näkösenä. Se järkytys minkä mä koin, kun mä katoin sillon peiliin ja kävin puntarilla, se on mun  mielessä koko ajan.

Ehkä mua nyt jopa pelottaa, että se ei koskaan tuu lähtemään mun mielestä, vaikka mun paino tippuiskin, että
peili tulee valehtelemaan mulle aina. Ja ettei puntarin hymynaama auta. Mun täytyy vaan uskoa, ettei niin

käy. Ei asiat voi mennä niin huonosti, koska mä oon nyt jo niin pohjalla, en mä voi tippuu tästä enää yhtää alemmas. Suunta voi olla ainoastaan ylöspäin. Tällä voimalla mä kiipeän ylös.

On niin hassua ajatella, että mä oon onnellinen tästä mitä mulle on tapahtunu. En tästä, että mun paino näyttää kolmenumeroista lukua, vaan tästä mihin kuiluun mä tipuin ja kuinka mä oon tullut jo näin paljon ylöspäin. Kuinka mä oon ihan täpärällä, että yletän sen kuilun reunasta ottamaan kiinni ja nousemaan maailmaan. Koska ilman näitä kaikkia tapahtumia, nyt parin vuoden aikana, mä en koskaan olis löytäny itteäni, tullu kokonaiseksi ihmiseksi.

Mä olisin vaan ollut joku, tehnyt jotakin, yrittänyt, enkä koskaan olis tienny mitä mä elämältä haluan, vai haluanko mitään. Ja mulla on kyllä ollu villit ajat, kyllä mä oon kerenny kokeen kunnon teini-iän, kyllä mä tiedän ne jutut, enää mä en koe, että mä olisin jääny paljosta paitsi. Koska tää on antanu mulle niin paljon enemmän, kun mitkää dokaukset ja kusipää jätkät ikinä. Tää on jotain niin paljon suurempaa.

Kyllä mä oon edelleen villi, sisimmässäni, ja mä aion kokea paljon, niin paljon. Mutta mä aion tehdä kaiken viisaasti, en sekoilla, vaan elää. Mulla on päämääriä, mulla on joku ihan sairaan upee käsitys elämästä. Välillä musta oikeesti tuntuu, että mä en oo normaali, ei sillä, että haluaisinkaan olla, mutta että mä oon niin erilainen kun kaikki muut. Mä ajattelen niin paljon enemmän, koko mun maailmankuva, kaikki elämän peruspilarit, ne on jotain aiva uskomatonta. Ja mä niin ootan sitä aikaa, että mä saan avata jollekin mun maailman, näyttää miltä tää kaikki tuntuu, kuinka kaunis maailma on. Koska niin moni ei sitä tiedä, niin moni vaan harhailee.

Mulle on sanottu, että oon ainutlaatunen ja mä uskon, kyllä mä oon. Enkä mä tiedä, mun hengitys vaan pakahtuu kun mä edes avaan silmäni. Mä meinaan kuolla joka kerta, tukehtua, kuinka hyvältä tää kaikki tuntuu. Tää on jotenki, en tiedä, jotain niin kaunista. Mutta mua pelottaa, mä en tiedä mitä mä pelkään. Musta tuntuu, että tässä ei voi mennä mikään pieleen, ettei oo olemassa mitään tapaa, millä mä voisin epäonnistua. Mutta mä oon vaan täynnä pelkoa, jostakin sellasesta, mitä en tiedä, mitä mä en osaa ajatella, sanoa, tuntea. Jotakin niin suurta, pelottavaa.

Tavote 70 kg joulukuuhun mennessä. Sen jälkeen alaspäin, omaa tahtia, 55 kiloon, omassa elämässä. Pois tästä kuilusta, ulos maailmaan, näkemään, tuntemaan, elämään. Kuka tai mikä vois estää mua, jos mä itse sanon, että mä pystyn siihen, että mä uskon itseeni. Tää on vain ja ainoastaan musta kiinni. Mikään ei voi estää, mitään ei voi tapahtua, mikään ei voi mennä pieleen, kun mä vaan itse luotan.