I'm coming , wait for me

Palaan muutaman päivän päästä, en ole kuollut, ainakaan fyysisesti. Yritän koota palaset, joita nää tyypit heittelee ympäriinsä. Pikaliimaa, sitä mä tarviin. Mua ei enää rikota.

Sain takaisin jonkun, jota olen salaa kaivannut. Mutta mä en pidä siitä, mua ahdistaa, koska mä en halua satuttaa ketään. Haluaisin vaan olla pimennossa, yksin, rauhassa. En halua, että musta välitetään. Mä en voi luvata mitään, mä oon niin keskeneränen. Mua sattuu.

Miten kerrotaan toiselle, ettei omista elämää? Mä päätin, että mä kerro mitään, ennenkun mä oon valmis, mutta mua painostetaan, vaikkei kukaan sitä yritäkään, musta vaan tuntuu siltä. Suosittelin unohtamaan mut, mutta tää ei halunnu. Sano, että mä oon ainutlaatunen. Niinhän mä oonkin, mutten vielä näytä siltä, musta puuttuu palasia, jotka mun täytyy itse luoda. Sano, että mä oon mystinen. Niinhän mä oonkin, aivan liian mystinen, melkeimpä jopa läpinäkyvä, olematon.

Alotan ens viikolla lenkkeilyn, ihanaa kun on syksy. Menkat loppuu ja kaikki on taas hyvin. Voin olla syömättä ja paino laskee. Puntarista on tullu mulle hirviö. Mutta mä en aio sairastua, mä haluan vaan elää, mä en halua olla täydellinen, mä haluan olla oma itseni.

Mä en osaa enää kuunnella tai lohduttaa, mä pelkään niitä sanoja, joista huokuu pimeys. Koska ne sanat tunkeutuu mun sisään, musta tuntuu, että ne pääsee mun muurin läpi. Ja jos mä vastustan, ne vie multa sen ihmisen, jota mä haluaisin vaan auttaa. Jolle mä haluaisin näyttää maailman.

Kaikki vaan kiristyy.