Today trip seems shorter

Eilen yöllä iski kauhee ahdistus, että kolme kuukautta aikaa, 30 kg pitäis tippua ja pää meinas alkaa paisumaan ja ois lopulta varmasti haljennu, kunnes sit aloin miettimään tarkemmin. Nyt on 13. päivä syyskuuta, mun pitäis muuttaa tammikuun aikana, eli aikaa on tammikuun loppuun asti noin 4,5 kuukautta, huh! Eli mä kerkeän VARMASTI laihduttamaan 30 kg, ehkä jopa enemmän, toivottavasti enemmän. Joulukuussa pitäs viimestään alkaa sit elämään normaalia elämää, käydä kaupoissa jne. Kyllä tää kai tästä. Pakko.

Nyt oon kolme päivää ollu syömättä, tai siis tää on kolmas päivä. Maha on kurninu paljon normaalia enemmän, itseasiassa tosi paljon, melkein koko ajan, mutta tänään ei oo. Tähän alkaa taas tottumaan. En oo käyny siellä lenkillä vielä, mulla on ollu niin paljon muuta tekemistä ja sairas päänsärky, mutta tänään oon luvannu itelleni, että meen ja sillonkun mä lupaan, mä varmasti menen. Eli tänään sitten, illalla, täytyykin muistaa laittaa mp3 soittimeen musaa, jotain kunnon musaa!

Sit varmaankin huomenna tai ylihuomenna siivoon huoneeni. Huiii kuinkaha kauan siitä oikeesti on, kun oon tän huoneeni siivonnu, kauan... Laitan noi valot tohon seinälle, tollaset sydänjouluvalot, ihanat, ja sit otan julisteet pois seiniltä, kenkiä pois hyllystä jne. Korut pitäs järjestellä, niitä on ympäri huonetta. Hmm, musta tuntuu hyvältä siivota, se tulee olemaan kivaa, mutta tää ei kuulosta normaalilta. Mä en tykkää siivoomisesta, tässä on nyt joku juju oltava...?

Mun käsistä on melkein kokonaan hävinny raskausarvet. Kattelen niitä melkein päivittäin, koska luulen aina, että mun silmät vaan valehtelee, kun ne on oikeesti melkein kokonaan poissa. Ne oli ennen ihan tulipunaset, syvät arvet ja niitä oli paljon. Nyt ne on tosi haaleet, niitä on vähän ja ne on ihan tossa ihon pinnassa. Huippua. Mä uskon, että kun mä laihduin vielä lisää, ne katoaa tyyliin kokonaan. Mahtavaa. Mun vatsa on ainakin nyt pienentyny paljon, oon katellu peilistä, se on paljon pienempi. Muusta en tiedä, mutta kyllä tää tästä, kaikki lähtee, varmasti!

Pitäis kai miettiä jo valmiiks joku päivä, millon vois syödä, ettei sit vaan syö aiemmin. Toisaalta, voisin vaan mennä niin pitkälle kun vaan pystyn ja syödä sit vasta. Voisin vaikka kokeilla, että kuinka kauan voin olla syömättä. Mutta maximissaan kaks viikkoa, muuten menee jo hengenvaaralliseks. Eli tällee mennään!

Rakastan tota selkää, rakastan tota kuvaa. Niin kaunis.

Someone whose name I do not know

Eilen sain purettua äitille, mun pää oli niin täynnä. Nyt on paljon parempi olo, tuntuu että pystyy taas hengittämään, että on lupa ajatella ja tuntea. Mä olin tukossa, täynnä. Mutta mua pelottaa edelleen. Mä en voi muuttaa tammikuussa, jos mun paino ei oo alle 70 kg. Mä en voi muuttaa, jos mun olo on tällanen. Mutta mä menin lupaamaan, koska mua kiristettiin, mä menin lupaamaan, että mä meen laitokseen, jos mä en muuta tammikuussa. Mutta tiedättekö mitä, mä en tosiaankaan mee. Jos ne uhkaa, jos mä en saa esim. yhtä kuukautta lisäaikaa, mä lähden kotoo sitten yksinäni, enkä enää koskaan palaa. Sen jälkeen mä oon omillani.

On jotenkin helpottavaa ajatella, että tää ei oo mikään unelma, tää on asia, jonka on pakko tapahtua. En mä osaa ajatella, että tää olis mikään haave, eikä tää oo. Tää on mun elämä. Mutta mä tiedän, että kun mä saan painon alas, mua ei estä enää mikään. Sitten mä oon vapaa, oma itteni ja vahvempi kun kukaan muu ikinä. Mä osaan kuvitella itteni, väärin, mä nään jo itteni. Koska mä oon niin lähellä, niin lähellä.

Kaikki luulee edelleen, että mulla on joku pelko kulkea ihmisten ilmoilla, mennä ulos tästä talosta jne. Että se olis joku suuri juttu, joku niin kauhee pelko, että mä en itekään tietäis mistä se johtuu. Mutta asiat ei oo niin, mulla ei oo mitään ongelmaa mennä ulos, sillä tavalla, mä en vaan voi mennä tän näkösenä. Se järkytys minkä mä koin, kun mä katoin sillon peiliin ja kävin puntarilla, se on mun  mielessä koko ajan.

Ehkä mua nyt jopa pelottaa, että se ei koskaan tuu lähtemään mun mielestä, vaikka mun paino tippuiskin, että
peili tulee valehtelemaan mulle aina. Ja ettei puntarin hymynaama auta. Mun täytyy vaan uskoa, ettei niin

käy. Ei asiat voi mennä niin huonosti, koska mä oon nyt jo niin pohjalla, en mä voi tippuu tästä enää yhtää alemmas. Suunta voi olla ainoastaan ylöspäin. Tällä voimalla mä kiipeän ylös.

On niin hassua ajatella, että mä oon onnellinen tästä mitä mulle on tapahtunu. En tästä, että mun paino näyttää kolmenumeroista lukua, vaan tästä mihin kuiluun mä tipuin ja kuinka mä oon tullut jo näin paljon ylöspäin. Kuinka mä oon ihan täpärällä, että yletän sen kuilun reunasta ottamaan kiinni ja nousemaan maailmaan. Koska ilman näitä kaikkia tapahtumia, nyt parin vuoden aikana, mä en koskaan olis löytäny itteäni, tullu kokonaiseksi ihmiseksi.

Mä olisin vaan ollut joku, tehnyt jotakin, yrittänyt, enkä koskaan olis tienny mitä mä elämältä haluan, vai haluanko mitään. Ja mulla on kyllä ollu villit ajat, kyllä mä oon kerenny kokeen kunnon teini-iän, kyllä mä tiedän ne jutut, enää mä en koe, että mä olisin jääny paljosta paitsi. Koska tää on antanu mulle niin paljon enemmän, kun mitkää dokaukset ja kusipää jätkät ikinä. Tää on jotain niin paljon suurempaa.

Kyllä mä oon edelleen villi, sisimmässäni, ja mä aion kokea paljon, niin paljon. Mutta mä aion tehdä kaiken viisaasti, en sekoilla, vaan elää. Mulla on päämääriä, mulla on joku ihan sairaan upee käsitys elämästä. Välillä musta oikeesti tuntuu, että mä en oo normaali, ei sillä, että haluaisinkaan olla, mutta että mä oon niin erilainen kun kaikki muut. Mä ajattelen niin paljon enemmän, koko mun maailmankuva, kaikki elämän peruspilarit, ne on jotain aiva uskomatonta. Ja mä niin ootan sitä aikaa, että mä saan avata jollekin mun maailman, näyttää miltä tää kaikki tuntuu, kuinka kaunis maailma on. Koska niin moni ei sitä tiedä, niin moni vaan harhailee.

Mulle on sanottu, että oon ainutlaatunen ja mä uskon, kyllä mä oon. Enkä mä tiedä, mun hengitys vaan pakahtuu kun mä edes avaan silmäni. Mä meinaan kuolla joka kerta, tukehtua, kuinka hyvältä tää kaikki tuntuu. Tää on jotenki, en tiedä, jotain niin kaunista. Mutta mua pelottaa, mä en tiedä mitä mä pelkään. Musta tuntuu, että tässä ei voi mennä mikään pieleen, ettei oo olemassa mitään tapaa, millä mä voisin epäonnistua. Mutta mä oon vaan täynnä pelkoa, jostakin sellasesta, mitä en tiedä, mitä mä en osaa ajatella, sanoa, tuntea. Jotakin niin suurta, pelottavaa.

Tavote 70 kg joulukuuhun mennessä. Sen jälkeen alaspäin, omaa tahtia, 55 kiloon, omassa elämässä. Pois tästä kuilusta, ulos maailmaan, näkemään, tuntemaan, elämään. Kuka tai mikä vois estää mua, jos mä itse sanon, että mä pystyn siihen, että mä uskon itseeni. Tää on vain ja ainoastaan musta kiinni. Mikään ei voi estää, mitään ei voi tapahtua, mikään ei voi mennä pieleen, kun mä vaan itse luotan.

I am bound to live

Uskaltauduin muutama tunti sitten puntarille, olen tyytyväinen. Huomenna vähintään 101 kg.

I would have disappeared without a trace

Noniin, se on nyt sitten päätetty, mä muutan tammikuussa omaan kämppään. Saatiin vanhempien kanssa puhuttua, ettei mun tarvii lähtee mihinkään laitokseen ja ehtona oli sit se, että mä tosiaan sit lähden täältä tammikuussa, jos jään, mä joudun laitokseen. Eli mä tosiaan lähden. Ne lupas avustaa kämpän ettimisessä, takuuvuokran maksamisessa ja henkisen tuen saannissa.

Mä oon toisaalta nyt tosi helpottunu, onnellinen, mutta toisaalta mulla on nyt hirveet paineet. Ehkä sekin on hyvä juttu, mulla on kolme kuukautta aikaa, painoa pitäs tippua vähintään 30 kg. Eli se on sit 10 kg kuukaudessa tai ei mitään, tästä on nyt mun koko elämä kiinni. Huomisesta alkaen alotan joka päiväsen lenkkeilyn ja tästä päivästä lähtien oon nyt ollu syömättä. Näillä mennään, pakko onnistua.

Aivan mieletön päänsärky päällä, ja kyllä: mulla on nälkä. Mutta mä juon nyt vaan vettä ja tosiaan aion pitää tän näin. En tiiä, ei kai mulla oikeesti oo ees mitään mahdollisuutta enää retkahdella, koska mä en oo sellanen ihminen, että mä antasin periks ja tässä tosiaan on mun koko elämä kyseessä. Mä en vois antaa itteni tehä sitä, mä en pystyis antamaan sen tapahtua.

Nyt jatkan sit kirjottelua tänne joka päiväsesti ja huomenna sit puntarille. En tiedä paljon paino on, toivosin vaan niin hartaasti, että alle 105 kg, koska muuten mä kuolen. Mä sain vaan niin hirveen stressin kaikesta, että mun tosiaan oli pakko syödä. En osannu ajatella, en saanu ajatella, mun piti syödä, että mä en kerkeis miettimään. Toisaalta, onko mahdollista lihoa 10 kg kahdessa viikossa? Musta tuntuu, että mä oon takas 110 kg ja mä en tosiaankaan kestä, jos mä oon. Ahdistaa.

Huomiseen sit. Nyt meen kärpertymään lämpösen peiton alle ja laitan kynttilät palamaan. Ei hymyilytä, ei oo hyvä olla, mutta silti oon nyt ilonen. Ne uhkas, että ne tulee huomenna hakemaan mut Vaasaan, laitokseen. Jos tää ei olis menny näin, jos ne ei olis uskonu mitä puhun, mä olisin lähteny tänään ja mä en olis enää ikinä tullu takas. Ja vaikka olis ollu poliisit perässä, ne ei olis koskaan löytänyt mua. Mä tosiaan oon onnellinen.

Koska mä en halua jättää elämää, maailma on niin kaunis.

Tarkoitinko karkaamista vai kuolemaa? Kumpaakin.

Maybe this says it all

Tänään minulla ei oo sanoja

Joku voisi sanoa

että katseeni on tyhjä

mutta se ei ole totta

Minä olen täynnä

aivan liian täynnä

sanoja

mutta joku kielsi minua kertomasta

ja siksi minä tiedän

että huomennakaan minulla ei ole tämän parempi olla

Hiljaa

I'm coming , wait for me

Palaan muutaman päivän päästä, en ole kuollut, ainakaan fyysisesti. Yritän koota palaset, joita nää tyypit heittelee ympäriinsä. Pikaliimaa, sitä mä tarviin. Mua ei enää rikota.

Sain takaisin jonkun, jota olen salaa kaivannut. Mutta mä en pidä siitä, mua ahdistaa, koska mä en halua satuttaa ketään. Haluaisin vaan olla pimennossa, yksin, rauhassa. En halua, että musta välitetään. Mä en voi luvata mitään, mä oon niin keskeneränen. Mua sattuu.

Miten kerrotaan toiselle, ettei omista elämää? Mä päätin, että mä kerro mitään, ennenkun mä oon valmis, mutta mua painostetaan, vaikkei kukaan sitä yritäkään, musta vaan tuntuu siltä. Suosittelin unohtamaan mut, mutta tää ei halunnu. Sano, että mä oon ainutlaatunen. Niinhän mä oonkin, mutten vielä näytä siltä, musta puuttuu palasia, jotka mun täytyy itse luoda. Sano, että mä oon mystinen. Niinhän mä oonkin, aivan liian mystinen, melkeimpä jopa läpinäkyvä, olematon.

Alotan ens viikolla lenkkeilyn, ihanaa kun on syksy. Menkat loppuu ja kaikki on taas hyvin. Voin olla syömättä ja paino laskee. Puntarista on tullu mulle hirviö. Mutta mä en aio sairastua, mä haluan vaan elää, mä en halua olla täydellinen, mä haluan olla oma itseni.

Mä en osaa enää kuunnella tai lohduttaa, mä pelkään niitä sanoja, joista huokuu pimeys. Koska ne sanat tunkeutuu mun sisään, musta tuntuu, että ne pääsee mun muurin läpi. Ja jos mä vastustan, ne vie multa sen ihmisen, jota mä haluaisin vaan auttaa. Jolle mä haluaisin näyttää maailman.

Kaikki vaan kiristyy.

Show me why

Eilen sain yllätyksen, mua hymyilytti, tuntu kivalta, pitkästä aikaa. Kaikki on vaan niin pielessä, enkä osaa, eikä mun anneta yrittää. Menkat alko tänään pillereiden ansiosta. Oon taas syöny. Miks mä en onnistu? Mä en tiedä mistään mitään ja mua kiellettiin ajattelemaan. Mä en pysty olemaan. Nyt mä taas ikävöin, kaikki on vaan niin päin persettä. Enkä mä osaa enää edes uskoa, kello tikittää.