Autumn , I love you

Mun vanhat ystävät on alkanu ottaa muhun yhteyttä. Jotkut on soittanu, jotkut txtannu. Mutta nii, en oo vastannu. Mä en haluu vastata, koska mä tiiän, että sitten mä joutusin selittelemään, että miksei musta oo kuulunu mitää, mitä mulle nyt kuuluu ja mikä pahinta: ne kysyis heti, että koska voitais nähdä. Ja mitä mä sit siinä vaiheessa vastaisin? Mun täytyy vaan uskoa, että ne jaksaa muistella mua vielä sittenkin, kun tulee syksy ja, että ne sitten ilahtuu, kun mä otan yhteyttä ja kysyn, että jos voitais taas nähdä. Mun täytyy vaan luottaa.

Tänää oon suunnitellu mitä vaatteita pitäs syksys ostaa. Takkia oon hirveesti suunnitellu, googlaillu kuvia jne. Sit tänää jotenkin ekaa kertaa, vaikka oonkin jo monesti kirjottanu syksystä, niin jotenkin oikeesti tuli tosi selvästi esiin se fiilis, se syksyn oma tunne. Mä muistelin mun vanhoja syksyjä: rakastan niin paljon sitä, kun ulkona on kylmä ja saa pukeutua lämpimästi, tumput käsii ja lämmin takki. Rakastan sitä, kun hengitys höyryää, kuinka kasvot tuntuu sellasilta kylmiltä, mutta silti on lämmin. Ja se mistä haaveilen kaikista eniten: kuinka ihanalta tuntuu sellasessa kylmässä syksyn illassa käpertyä jonkun syliin. Onkohan olemassa mitään parempaa tunnetta.

Rakastan sitä, kun illoista tulee pimeitä. Kuinka puissa ei oo enää lehtiä, kaikki on tavallaan tosi riisutun ja aution näköstä, mutta samalla jotenkin niin kaunista. Maa on täynnä lehtiä, erilaisilla ruskean ja punaisen sävyillä koristeltuja lehtiä. Sillon näkee kaupungissa niin hyvin katulamppujen loisteen, puistot on tyhjiä ja penkit kylmiä istua. Mutta sitten jos on se joku, kenen käteen tarttua, keneen syliin upota, tai vaikkei oliskaan, mutta jos osaa edes haaveilla siitä, on vaan niin hyvä ja rauhallinen olo.

Sisällä saa olla pimeessä, kynttilöiden valossa. Ja ensilumi, se on vaan yks kauneimmista asioista maailmassa. Tai ylipäätään sellaset hitaasti leijailevat pienet ja kevyet hiutaleet. Ja joulukin on vaan niin ihanaa aikaa, vaikka mulla ei oo jouluista mitää muita, kun vaan huonoja muistoja. Meillä kotona, kun olin pieni, joulut oli aina samanlaisia ja ne päätty aina huonosti, ennenkun ehti kunnolla alkaakaan. Mutta silti: mä rakastan myös joulua. Mä olen selviytyjä. Vahva ja voimakas ihminen. Ja nyt onnellinen.

Tänään söin ruokaa. Fetasalaattia ja kanaa. Jätin perunat kokonaan pois, samoin maidon. Söin siis kaks kanapihviä ja paljon salaattia, veden kanssa. Mä en tiiä kaduttaako mua. Toisaalta mua ärsyttää, koska tiedän, että huomenna mun paino on taas noussu laskemisen sijasta. Ja koska syöminen tarkottaa aina tän koko projektin hidastumista. Mun ei olis tarvinnu syödä tänää. Ehkä mun olis pitäny olla vielä joku kolmisen päivää syömättä, se olis ollu parempi. Mutta mä söin ja se oli hyvää. Huomenna aion taas jatkaa syömättä.

Loppuun vielä jotakin minusta. Biisi jota rakastan.

Jenni Vartiainen - Tuhannet mun kasvot 

Kun sua tervehdin,
se myös hyvästin sisältää.
Vaik' tyyni oon kuin aamu,
mun mieli myrskyää.
Ilman vihaa mä koskaan
en voisi rakastaa.
Kotini sieltä löysin,
missä vieraan on maa.

Väkijoukossa
mua kalvaa yksinäisyys.
Viel' nuoreen vereeni
on kirjoitettu iäisyys.
Kun kiihkosta huudan,
teen sen kuiskaten.
Kaiken uskon sinuun laitan,
vaikka epäilen.

-Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan.

Nauraessani poskillain
sä näet kyyneleen.
Pyydän "jäisit tähän",
salaa toivon että meet.
Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon.
Pimeyden laskiessa
kaipaan valoon.

-Tuhannet mun kasvot
ja ne vaihtuvat vaan.
Vastakohdat, ristiriidat,
mä ylleni paan.
Yötä aina ikävöin,
vaikka päivän lapsi oon.
Pimeyden laskiessa
kaipaan valoon.

Autumn, here I come. Wait me.