This goes better than what I expected

Aloin tässä miettimään, että minkä takia mä en koskaan osaa yhdistää mitään asioita tai tehdä niitä samaan aikaan? Miks mun täytyy aina vaan keskittyä yhteen juttuun, ja sitten kun se on valmis ja päätöksessä, voin taas alottaa jotain muuta ajateltavaa tai tehtävää. Hmm, jos oon vaan niin vaikee. Mutta pointti oli siis se, että minkä takia mä oon keskittäny tän bloginki vain ja ainoastaan painonpudotukseen, kun mun elämässä on niin paljon muutakin, mikä ei oo kunnossa, oikeestaan mikään ei oo kunnossa.

Mä oon aina kotona. Aina. Oon ollu nyt kotona viime syksystä saakka, mutta vielä sillon mä kuitenkin joskus harvoin näin kavereita, sen jälkeen mä en oo käyny missään. Mä en opiskele, en nää kavereita, mulla ei oo mitään viikonloppuviihdettä, mulla ei oo arkisinkaan mitään. Vähä aika sit kiersin kuitenkin vielä kirppiksiä äidin kanssa, mut nyt en enää sitäkään. Mutta se johtuu siitä, että mä heräsin todella rankkaan todellisuuteen ulkonäköni suhteen, todella rankkaan.

Mä en ollu ite huomannu mitä mulle oli tapahtunu, enkä ihmettele, koska mä en koskaan kattonu peiliin. Mä en koskaan laittautunu, että olisin lähteny jonnekin ja jos laittauduin, mä uskottelin itelleni, että nään peilistä vaan sen, miltä musta tuntuu, mutta olin väärässä. Ja sitten eräänä päivä itkuraivokohtausten jälkeen mä menin vaa'alle ja se oli mun elämäni suurin järkytys, mä en oo ikinä ollu niin järkyttyny. Ja siitä se sitten lähti, se itsensä 100 %:n inhoominen taas, mutta syystä.

Toisaalta mä en inhoo itteeni. Mä tykkään itestäni omalla tavallani, mä tykkään siitä mitä mä voin olla, jos mä vaan haluan. Mulla on kiva luonne jne. mutta mä en enää näytä kivalta. Ja tosiaan: mä en aio alkaa elään, ennenkun mä oon saanu painoni vähintään siihen, mitä se on joskus ollu. Mä en haluu lähtee siihen hommaan mukaan, koska mä tiiän, kuinka pahalta musta sillon tuntuis, tällä tavalla mä voin välttää sen. Ja sitten kun mä oon hyvä, mä voin taas elää kunnolla, elää niinku mä en oo koskaan eläny, uudella tavalla, upeesti.

Mä oon toisaalta tottunu tähän, että mä vaan oon, yksin, enkä tee mitään. Ja mä en ees haluais nyt yhtäkkiä mennä näkeen kavereita, mä haluun tehdä sen sitten kun oon fyysisestikin valmis siihen, henkisesti mä jo oon. Mutta siitä mä oon niin ylpee, että mä oon oikeesti sujut itteni kanssa, siis oman henkisen itseni kanssa, mä pidän itestäni, rakastan itteeni. Koska sitä taitoo mulla ei oo koskaan ollu. Ja mä oon niin ylpee itestäni, kun mä oon päihittäny masennuksen ja mä oon ihan sen uuden elämän kynnyksellä, ja vielä pian koittaa se päivä, kun mä saan astua sen kynnyksen yli ja sitten se on menoa. Kaunis maailma.

Mun tekee niin pahaa kun mä muistan aina kuinka ilkee mä olin itelleni. Mä vihasin itteeni, ulkonäköä sekä luonnetta ja kaikkee sitä mitä mussa on. Ja vaikka mä olin täysin normaalipainonen, mä pidin aina itteeni lihavana, siis ihan oikeesti lihavana. Mutta sitä se koulukiusaus teettää, musta ei tykätty, koska muut ei tykänny itestää, ja sen takia myös mä ite aloin vihaamaan itteeni. Ja jos on päiväkodista asti haukuttu läskiks, niin miten muka edes vois ite uskoo itteensä, ja sanoo, että olis normaalipainonen. Ja kaunis, nätti, upea. Ihan tavallinen tyttö, josta olis mihin vaan, jos ite vaan uskois siihen. Eli mä en syytä itteeni.

Mua on tosiaan koulukiusattu päiväkodista asti ylä-asteen viimeselle luokalle. Henkistä väkivaltaa, fyysistä vaan yksittäisiä kertoja, mutta henkinen on aina pahinta. Mä oon aina ollu yksin, mua ei oo ymmärretty, mun oloista ei oo tiedetty. Eniten mä vihaan niitä opettajia, jotka näki sitä joka päivä, mutta jotka ei välittäny. Vaan ajatteli vaan omaa parastaan, ei halunnu saada huonoa mainetta, ei halunnu alkaa mihinkään prosessiin, oli vaan paljon helpompi olla hiljaa. Eikä edes kattoa sitä sivusta, vaan sulkee silmät, ihan kokonaan. Ja niin sitä sitten jatku sen 13 vuotta, mä kestin sen ja vasta kaheksannen luokan lopussa mä aloin oleen loppu siihen. Ja siitä alko synkät ajat, jotka loppu kokonaan tänä keväänä.

Mä lopetin koulun ysiluokan talvella, mutta koko ysiluokan ajan mulla oli tosi paljon poissaoloja, joten en siis käyny siellä kun yksittäisiä kertoja. Ja mä olin niin loppu, mä vaan nukuin. Sitten siinä se meni tosi pahaks, kun en saanu mistään apua, kaikkialla oli vaan jonoa, mielenterveystoimistolla ja kaikkialla. Mä sain jo ihan sellasia psykoottisia kohtauksia, saatoin vaan olla pari tuntia ja tuijottaa seinään, enkä kuullu jos mulle puhuttiin. Tästä on niin tyhmä puhua, koska mä oon edelleen sitä mieltä, että kukaan ihminen maailmassa ei voi ymmärtää tai edes kuvitella miltä just esim. masennus tuntuu, varsinkin jos se on vakavaa, kuinka koko maailma omissa silmissä muuttuu ihan erilaiseks, jos ei oo sitä ite kokenu. Ja mä muistan tollon pahimpaan aikaan, kuinka mä vihasin sitä kun joku tuli ja sano, että "mä ymmärrän, mä tiiän miltä susta tuntuu". Se oli pahinta.

Mä en edes jaksa selittää, koska ei sitä pysty kuvaileen. Mä olin vaan niin hukassa, ja mä yritin tappaa itteni, pariin kertaan, ja mä ajattelin kuolemaa joka päivä, suunnittelin. Koska mä olin niin loppu, ja mä en saanu mistään voimia, enkä mä löytäny ulos siitä pimeestä kuilusta. Sitten sain lääkkeet, ensin sellaset lääkkeet joista sain ihan sairaan pelottavia näkyjä, mutta sen jälkeen kunnon lääkkeet, ja ne autto, paljon. Ja se toinen lääke toi mut sitten tähän pisteeseen, että mä oon sairaasti ylipainonen. Ja vielä sellanen lääke, josta mä sanoin alusta alkaen, että mä en tarvi sitä, että siitä ei oo mitään hyötyä, mutta mua ei uskottu. Toisaalta en voi tätä sanoo 100 %, enhän mä voi tietää, kukaan ei voi.

Toisaalta: mulla on nykyään niin hyvä olla, mä oon jopa onnellinen, sen takia, että mä tiedän että pian mä voin oikeesti olla onnellinen, ja siks mulla on niin hyvä olla jo nyt. Joten en mä tässä blogissa ala sen enempää selitteleen, noi ajat on takana päin ja nyt mä tähtään vaan tulevaisuuteen. Suunnitelmissa on siis muuttaa omaan kämppään, mahdollisesti sellaseen tukiasuntoon, varmaan ens kesänä. Mä en haluais aikasemmin lähtee, koska mulla on tää tilanne päällä ja mä haluun että se on jo loppusuoralla siinä vaiheessa. Ja sitten mä alottaisin opiskelut, vielä en tiiä missä, ja sit se ois ihanaa.

Mutta aiheeseen: vaaka näyttiki jo tänään sen 105,7 kg, eli huomenna se on varmaan jo joku 105,2 kg. Äiti soitti tänään niitä verikoe tuloksia ja jees joo: kilpirauhasarvot oli noussu vielä entisestään, sokeri pysyny samana. Mä en kestä jos mulle tulee nyt joku tollanen sairaus, minkä takia mun pitäs alkaa syömään normaalisti. Mä en pysty siihen. Kilpirauhasjuttuihin saa kai vaan lääkitykseen, siihen ei muuta kai oo tehtävissä, mutta jos mulla alkaa oleen joku sokeritauti, niin mä en kestä... mutta mä oon ilonen ja huomenna mä voisin syödä vähäsen.

Äiti jo tuli tohon ilmottaan, että se on huolissaan mun syömisestä. Se siis tietää, että mä en nyt aio syödä ja se on ihana, koska se ymmärtää mua. Mutta se ymmärtää mua sen takia, että se tuntee mut ja se tietää, että tää sujuu hyvin, koska se suju viime keväänäkin hyvin. Se kyselee välillä onko mulla pahaolo jne. mutta mulla ei koskaan oo. Ei mulla oo edes nälkä, ainoastaan iltasin tulee. Ja mä rakastan äitiä, koska se lupas ettei se kerro mun omahoitajalle tai kellekään, että mä saan tehdä tän rauhassa, että mä kerron sitten ite myöhemmin, sitten kun mä oon lähellä mun tavotetta. Mä jouduin kyllä kiristään sitä, olla ilkee, mutta mun oli pakko ja se ymmärsi. Kiitos äiti, tykkään susta ihan hirveesti, rakastan.