Someday someone says it all

 Tänään ei paino vielä ollu alle sadan, mutta huomenna se on noin 99 prosentin varmuudella. Eli paino näytti tänään 100,4 kg, onnellinen olen silti, koska noin vähää se ei ole vielä näyttänytkään. Yö meni aivan tosi surkeesti, menin kattomaan yhtä ohjelmaa illalla ja sen pelottavan vaikutuksen, inhottavan kuumuuden ja sitten sen ottamattoman nukahtamispillerin takia sain unta varmaankin vasta joskus viiden aikaan aamusta. Siitä huolimatta oon päivisin sillai tosi virkeenä ja niin, päätin, että tänään yritän sitten jo kahentoista aikaan saada unta, ettei mee aamuun asti...

En tiiä, ei kai oikein muuta. Onneks mulla on nytkin eräs ihminen joka saa mut hyvälle päälle, tuntuu, ettei oo ihan yksin kuitenkaan. On mukava saada niitä söpöjä txtareita ja uskoa, että vielä pian mä kuulen niitä söpöjä lauseita ihan omilla korvillani, kun se kuiskii niitä mun korvaan. En oo ihastunut, mutta se on, enkä oikein voi tehdä muuta kun vakuuttaa sille, että voidaan nähdä syksyllä tai alkutalvesta. Lisää motivaatiota, toisaalta: en oo kyllä siitä kiinnostunu yhtään sillä tavalla, mä en tiedä. Mutta se tietää sen, joten en oo paha ihminen. Oon kyllä kertonu sille miltä musta tuntuu, kun ei oikein tunnu miltään siihen liittyen.

Pelottaa, etten kerkee laihtumaan tarpeeks syksyyn mennessä. Mä haluaisin jo syksyllä on sen alle 60 kg, mä en tiedä mitä mä teen jos en kerkee. Tai tiedän, en mä sillon voi tehdä yhtään mitään. Se tarkottaa sitä, että syksy 2010 menee multa täysin ohi, niinkun tää koko puoltoista vuottakin on menny. Ja joo, mä en tosiaankaan halua sitä. Mun täytyy vaan nyt olla aina vähintään se viikko syömättä, ennenkuin voin syödä mitään. Muuten tää hidastuu, liikaa. Täytyy jaksaa uskoa.

Elämä ilman ruokaa on ihanaa. Musta on niin ihanaa, kun nykyään ei tarvi kun haaveilla siitä ruoasta ja sitten tuntuu jo, että maha olis täynnä. Ja parasta on just se, että mä tiedän sen ruoan olevan hyvää vaan mun haaveissa, sitten jos maistan sitä, niin ei se oo ikin hyvää. Se saa mut pysymään siitä ruoasta erossa. Mutta mä en vieläkään tiedä miten mä tuun tulevaisuudessa pärjäämään: aionko mä jatkaa tätä ikuisesti? Välttelenkö mä ruokaa vielä sittenkin, kun asun yksin? Voinko enää koskaan syödä normaalisti, ilman, että lihon? Ja normaalilla tarkotan oikeesti normaalia syömistä, en sitä miten aiemmin söin.

Mutta se vaan on niin yksinkertasta: mä en voi elää ilman tätä uhrausta, mä otan noi kaikki riskit. Ja kyllähän mun on pakko päästä normaaliinkin syömiseen: alotan vähitellen, syön vaikka ensin kolmen päivän välein yhden aterian ja siitä lisään pikkuhiljaa. Täytyy vaan muistaa nimenomaan terveelliset ruoat, ja aina jos alkaa paino nousemaan, niin sitten mun pitää taas paastota vähän aikaa. Mutta tää on sen arvosta, sanokoot kuka mitä tahansa. Koska kukaan muu ei voi ymmärtää, ei vaikka yrittäis.

Valvotaan,

kuunnellaan joka suuntaa.
Mikään ei voi yllättää.
Lusikkaan,
piiloudutaan peiton alle.
Näin kaunista ei saa särkymään.